”Kaikkihan ovat Facebookissa”, vaikka kaikki tunnemmekin henkilöitä, jotka eri syistä johtuen eivät ole siellä. Hassua.  

Näin kesän kuluksi hiukan sosiaalisesta mediasta, eikä niin vakavalla otteella. Facebookista on tullut sosiaalisen median tunnetuin ja kenties merkittävin ympäristö, jossa perustaja Mark Zuckerbergin mukaan jaetaan jo 4 miljardia viestiä päivittäin. Kaikki on tapahtunut nopeasti. Elämänsä merkittäviä asioita ja kiinnostavaa tietoa voidaan jakaa kätevästi ja niin usein kuin haluaa kaikille niille joita facebook –kielellä kutsutaan ”ystäviksi”. Ja niitä ystäviä voi olla paljon, ja joistakin voi todeta että en edes muista tällaista ystävää mutta kaipa meillä joku yhteys on.

Me ihmiset olemme erilaisia. Meillä on erilaisia intohimoja ja motiiveja jakaa Facebookissa ajatuksia elämäämme liittyen ja tietoja meitä kiinnostavista aiheista. Ystävistä tulee tyyppejä. Ja tyyppejä voi tyypitellä.

Pääsemme asiaan. Millaisia facebookkaaja –tyyppejä on olemassa? Seuraavassa esittelen epätäydellisen Facebook –tyyppien jaottelun. Olkaa hyvä. Ja jos siltä tuntuu niin ei olla enää ystäviä tämän jälkeen.

CNN:n Brandon Griggs, Peter Hartlaub ja Robin Neorr ovat ovat määritelleet erilaisia Facebookkaajia. Alla muutamia päätyyppejä, joiden avulla pääsemme kurkistamaan näiden rotujen eroihin. Mistä sinä pidät eniten? Pystytkö tunnistamaan oman tyyppisi?

1. ”Anna kun kerron kaiken päivästäni” –tyyppi. Heille arki on yhtä ihmettä. He elävät joka hetki, ja mikään elämän hetki ei ole liian vähäpätöinen jaettavaksi ystävien kanssa. Facebook on täydellinen väline tämän rikkauden megafoniksi: ”Heräsin just.”, ”Söin uutta mysliä aamupalaksi.”, ”Töissä on t-y-l-s-ä-ä.”, ”Olen jumissa ruuhkassa.”, “keitin perunat”,  ”Wau, ihanks tosi!” Peukkuja jaetaan keskimäärin 150 päivässä, sillä ystäviähän heillä riittää ja kaikki ovat yhtä tärkeitä.

2. ”Itsensä ylentäjä” –tyyppi. Okei, kaikkihan me pidämme jakaa saavutuksiamme muiden kanssa: saimme paremman työpaikan, kirjoitimme hieno bloggauksen (kuten tämä tässä, please peukuta) tai kuinka saavutimme jälleen upean merkkipaalun kanteleensoitossa. Mutta jos lähes jokainen merkintä liittyy johonkin saavutukseen, kuinka vähäpätöinen se onkaan, niin alamme kuulostaa vain jatkuvalta rehentelijältä.

3. ”kaverimagneetti” –tyyppi. Keskimääräisellä Facebookin käyttäjällä on 120 ystävää. Sosiaalisesti vilkkailla tyypeillä, joita täytyy kunnioittaa heidän kyvystään solmia ystävyyssuhteita kaupan kassajonossa, saattaa olla ystäviä 300-400. Mutta että 1000 ystävää!? Hei jotain rajaa. Puhdasta brassailua.

4. ”Julistaja” –tyyppi. ”Jacko on kuallu! Kuulit multa ekaks!”, ”Lentokone syöksy maahan! Voi nyyh! Kuulit taatusti multa ekaks!” He haluavat jakaa kanssamme kaikki uutiset ja huhut ensimmäisenä. Ja surra, kauhistella, hirvitellä ja joskus myös riemuita kanssamme. Totuuspohjalla ei niin väliä, kunhan yhteinen tunnepohja löytyy kaikkien kavereiden kanssa.  

5. ”Yksityistietoja kehiin” –tyyppi. ”Aviomies piipahti just apteekissa etsimässä jotain peräpukamiin”, ”tytöllä oli eka poikaystävä yötä. Toivottavasti muistaa mun ohjeet.”, “Mies petti mua, aviokriisi menossa, etsin omaa boksia, olisiko mitään tarjolla?”. Mikään oma tai lähitutun yksityinen tieto ei ole liian yksityinen jaettavaksi Facebookissa. Voimme vain todeta: ”Jep, kiva tietää…”   

6. “Sympatiametsästäjä” –tyyppi: “Riitalla on tänään tosi huono päivä.”, ”Huh huh, nyt se on ohi.”, ”Jukka tarvitsisi nyt hyviä uutisia vaihteeksi.” Verkot asetetaan vesille, jotta saataisiin hyviä sympatiasaaliita, tarkoittaen myötätuntoisia kommentteja ja peukkuja. Aidosti huonot uutiset ovat asia sinänsä. Mutta joskus nämä ovat vain sympatiaherkkujen poimimista sieltä täältä, hyödyntäen omia tai toisten näennäisesti huonoja uutisia.  

7. ”krooninen kutsuja” –tyyppi: ”allekirjoita vetoomukseni”, ”pelaa Mafia Warsia kanssani”, ”Mikä Salkkareiden hahmo olet”, ”tässä 25 tietoa minusta”, ”testaa mikä eläin olet, minä olen opossumi”, ”jos haluat testata ja vertailla, kopioi tämä tuhat kertaa statukseesi”. Tuota noin, tarkoitit varmasti hyvää, mutta lopeta jo. Kyllästyminen elämään paistaa läpi. Voisimmeko olla vain kavereita?

8. “Häpeämätön promoottori” –tyyppi: ”Vedin loistavan tiimipalaverin”, ”työmatkalle taas Kiinaan (ura vaatii)”, ”Jes, tarjous läpi!”, ”uusi työ, suuremmat kujeet”. Jatkuvaa tilannepäivitystä työstä ja omasta bisneksistä. Facebook on alusta menestyksen presentoinnille, eikä muulla niin väliä. Eri asia on, mitä tapahtuu jos urakehitys pysähtyy tai jos ystävät kyllästyvät eikä irtoa enää yhtään kommenttia tai peukkua?

9. ”Söpöys asuu elämässäni” –tyyppi: ”Ihqu päivä!”, ”Aurinko nousi ihanasti ja täytti elämäni rakkaudella”, ”lapseni katse sai minut ja vaimoni jälleen ajattelemaan kuinka onnellisia olemme”, ”tässä söpö kissanpentu sinulle lahjaksi, lähetä se kaikille kavereillesi niin sinua pidetään kaikkein söpöimpänä!” Ok, tiedän että elämässä on paljon hyvää ja söpö, mutta miten kaikki voi olla noin söpöä. Koko ajan?

Viimeisin mutta ei vähäisin:

10. “Juopot”: käytännössä jokainen päivitys sisältää viittauksen seuraaviin asioihin: alkoholi, viina, viini, olut, sidukka, bisse, illan odotus, illan alkaminen, nousuhumala, hauskanpito ilman viinaa on teeskentelyä, keskihumala, bileitten paras hetki, laskuhumala, muistamattomuus, krapula, morkkis, tasoittava, huomenna tai viimeistään ensi viikolla uudestaan. Hei, miettikäähän: Facebookista päätellen olette alkoholisteja.      

Siinäpä tärkeimmät. Nämä ovat tietenkin karkeita ja huumorin sävyttämiä yleistyksiä. Me Facebookin käyttäjät olemme ehkä sekoituksia eri tyypeistä. Millainen sitten itse olen? Se, miten ja mitä asioita ilmaisen ”semi-aktiivisena” käyttäjänä kertoo että olen sekoitus kohdista 1, 2 ja 8. Minä näen Facebookin ympäristönä, jossa voin tarjota jotain erityistä siitä, mitä olen kohdannut ja tehnyt, tai mitä tietoa näen syystä tai toisesta tärkeäksi jakaa muiden kanssa. Mutta yksityisyysrajani melko tiukka, käytän ironiaa melko usein, enkä päivitä ns. jatkuvalla syötöllä. Ja pyrin kunnioittamaan myös kavereitani.

 Olen pahoillani mutta nyt on lopetettava. Täytyy nimittäin saada linkki tähän merkintään Facebookiin ja Twitteriin.

PS. Alla olevassa kuvassa kätevä jaottelu sosiaalisen median alustoista. Eli facebook on vain yksi ratkaisu. Riippuen perusluonteestamme, meille on myös muita ratkaisuja!

 Lähde: http://www.despair.com/deviall1.html  

Ja hymiö tähän loppuun kaksoispisteeksi ja suluksi kiinni  :)

Myyminen on kivaa. Ainakin joidenkin mielestä, ja ainakin kun kauppaa syntyy. Myyminen on taitolaji, ainakin joidenkin mielestä. Jotkut ovat jopa sitä mieltä että myyntimieheksi synnytään. Toisten mielestä myyminen on vain tahdosta ja halusta kiinni. Se on varmaa että kun on kokenut todellisen myyntiorganisaation paineet, niin tietää eläneensä todellista elämää.

<— Ironia lienee sallittua.

Eräs tuttuni muisteli kaihoisasti kokemuksiaan vuosituhannen alussa, jolloin hän oli asiantuntijana eräässä suurehkossa palveluyrityksessä. Tuossa yrityksessä oli vahva asiantuntemuksen kulttuuri. He halusivat tuottaa lisäarvoa tiedon kautta.

Sitten vaihtui toimitusjohtaja. Uusi johtaja vannoi myynnin nimeen. Keihäänkärki oli myynti, jolle kaikki muu oli alisteista. Toimitusjohtaja halusi tuottaa lisäarvoa myynnin kautta. Lisäarvon kohde siis vaihtui asiakkaasta omaan organisaatioon. Tämä oli tuttavani mielestä erittäin merkittävä transformaatio toisenlaiseksi organisaatioksi. Hän tiesi nopeasti, että hän ei tuntisi uusia arvoja omikseen. Hän tunsi pakokauhuisen tuulahduksen yrityksen asiantuntijapuolella. Hän tunsi että lähtölaskenta oli alkanut hänelle ja ehkä monellekin asiantuntijakollegalle.

Voimme ajatella myynnin ja asiantuntijuuden suhdetta ainakin näin:

1. Myyntimies Matti sanoo: Mikäli eivät kaikki myy, niin yritystä ei ole kohta enää olemassa. Myyminen on se lopullinen ja lopulta ainoa testi organisaation olemassaololle. Aina voidaan myydä, vaikka tuote tai palvelu ei olisikaan edes viimeisen päälle mietittynä (mitä abstraktimpi palvelu, sen parempi). Filosofia: fake it until you make it. Asiantuntijat haluavat liikaa kehittää tuotetta tai palvelua. He eivät ymmärrä yrityksen olemassaolon tarkoitusta. Se ei ole palvelun kehittäminen vaan asiakkaiden hankkiminen. Kyllä tuote ja palvelu kehittyvät väkisinkin jos se saadaan myydyksi. Käytännön paine myymisen aikana ja sen jälkeen synnyttää hienoimmat timantit. Eikä ole olemassa mitään synnynnäistä myyjää. Kaikki voivat ja osaavat myydä pienellä koulutuksella. Kyse on asenteista ja sitoutumisesta. Ota itseäsi niskasta kiinni, asiantuntija.

2.Asiantuntija Asko sanoo: Mikäli kaikki myyvät, jää tuotteiden ja palveluiden kehitys jää keskeneräiseksi. Mikäli myydään jotain keskeneräistä tai asiakaslupaus jää puolitiehen, niin siitä jää kiinni, ennemmin tai myöhemmin. Pitkällä tähtäimellä myyntiorganisaation ylivalta on tuhoisaa. Siksi asiantuntijuuden ja kehittämistehtävien säilyttäminen itsenäisenä on erittäin tärkeää. Sitäpaitsi, kaikista ei ole myyjiksi. Jos kaikista yritetään tehdä myyjiä, niin tuloksena on monille tuskaa ja hammasten kiristystä. Yksinkertaisesti: he lähtevät pois. Tällöin organisaatio kokee korvaamattomia menetyksiä asiantuntijuuden suhteen. Myyntiorganisaation ulottaminen päämääräksi yrityksen jokaiselle jäsenelle ajaa pois fiksut ja jättää jäljelle myynnistä elävät, mutta pitkäjänteisen kehittämisen suhteen toistaitoiset yksilöt.

Eihän tämä tietenkään näin yksisilmäistä ole. Myynnin, markkinoinnin, tuotekehityksen ja tutkimuksen pitää palvella toisiaan joustavasti. Mutta sallinette yksinkertaistukset.

Olemme siis hankalan dilemman edessä. Myynti vs. asiantuntija. Ja kuinka vaikeata asiantuntijan geeneille onkaan hyväksyä rajua myyntiorganisaatiota. Se on tuskaisa retki kovaan vauhtiin ja yrityksen ulkopuolelle, asiakaskenttään. Ja kuinka vaikeaa on myyjälle kestää pitkällisiä tuotekehityshankkeita. Ne eivät tuota. Se on tuskaisa retki hissutteluun ja tuottamattomaan toimintaan omassa organisaatiossa.

Asko menettää hermonsa: On moraalitonta ja pitkällä tähtäimellä tuhoisaa valjastaa kaikki asiantuntijatkin palvelemaan myynnin kultaista nautaa!

Matti vastaa niska punoittaen: Ole sinä hiljaa! Myy niin saat palkkasi maksettua! Kymmenen kylmäpuhelua päivässä pitää mielen virkeänä ja fokuksen kunnossa! Ja se on sitäpaitsi kultainen vasikka eikä nauta!

Hei kaverit, irti toisistanne. Viime kuun myynti näytti hyvältä, kun oli uudet tuotteet ja kaikki….

Entä miten kävi tutulleni? Hän hymyili autuaasti uudelle toimitusjohtajalle puolitoista vuotta. Hän oli muka sitoutunut. Mutta kaikki se oli vain harhaa. Hän petasi uutta uraansa ja työpaikkaansa kaikkien selän takana ja bonuksiaan laskien ja pilkaten.

Tuo uusi ura oli ihan jossain muualla, jossain jossa ei tarvitse myydä arvojaan. Yrityksen myyntimiehet puolestaan pitivät tuttavaani häviäjänä.

Mielipide: Tasapainon on syytä olla kunnossa, lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Mutta sekään ei riitä. Tärkeintä on se että asiantuntijat, palvelukehitys ja myynti/markkinointi ovat tekemisissä. Heidän pitää tuntea toistensa periaatteet, käytännöt, puhekieli ja missio. Vaikka eivät toistensa töihin kykenisikään.

Ei kaunistella: Kaikki oli luisunut päin peetä.

Muistelua vuosien takaa eräästä tuntemastani yrityksestä.

Johtamiskulttuuri oli hauras kuin kevään ensi verso. Se heilui tuulessa, oli taipuisa ja vielä kovin nuori. Mutta jokin geenivirhe siinä oli, sillä se oli jo syntyessään kuin loppuun palanut. Se rakentui sattumanvaraisista myyntikampanjoista, tempoilevista palavereista ja “sovitaan-yksi-juttu-minä-tiedän-miten-selviämme-tästä” -periaatteista.

Suurin ongelma muodostui johtamisen ja omistajuuden yhdistelmästä. Toimitusjohtaja oli myös ainoa omistaja. Tulevaisuuden kannalta tämä aiheutti erittäin harmillisen asetelman: estoinen ja kädet puuskassa puuskuttava persoona ei antanut myöten ajatukselle palkata “ihan oikea” ja rautainen ammattijohtaja. Sellainen ei tullut kysymykseen. Mutta sellaista yritys kaipasi, toden totta.

Johtaja oli erittäin hankala persoona. Huono itsetunto yhdistyi keskiaikaisiin ajatuksiin johtamisesta. Jos homma ei pelaa, niin kaadetaan sulaa lyijyä syliin ja katsotaan miten käy. Jos ja kun käy huonosti, niin ollaan tukevasti sisäisen urakehityksen sivuraiteella. Ja siltä raiteelta on vain yksi tie: ulos yrityksestä. Toimivan johtamisen välineitä ei ollut olemassa. Ei ollut kunnollista toiminnan seurantaa ja työn suunnittelua, saatikka suoritusten arviointia ja johdonmukaisuutta tulevan menestymisen saavuttamisessa.

Johtaminen, verrattuna aidosti toimivaan ja hyvään johtamiseen joka on tuloksellista kaikella tapaa, oli kuin ruuvipenkin ja psykoterapian vertailua. Ruuvipenkissä ihminen on vain materiaa, jota venyttää eri suuntiin välittämättä siitä, että hän on tunteva ja tiedostava olento. Tämä oli tuntematon ajatus yrityksen johtajalle. Ja tulokset on helppo päätellä. 

Ainoa filosofia ja selviytymiskeino oli myynnin kehittäminen. Kaikkien piti osallistua myyntiin. Kaikkien piti soittaa asiakkaille (lue: kenelle ja mihin tahansa) ja vimmaisesti tavoitella asiakaskäyntejä, tarjousten tekemistä ja niiden myötä sitä ainoaa asiaa, joka voisi nostaa yrityksen keväisen jään alta takaisin pintaan: liikevaihtoa. Katteella ei ollut niin väliä. Eikä hyvillä palveluiden kehittämisellä.

Ja kun palvelut olivat hiukan keskeneräisiä, niin aina voi feikata. Feikkaa niin kauan kuin saat tapaamisen aikaan. Tapaamisessa feikkaa vielä enemmän. Jos saadaan aikaan toinen tapaaminen, aletaan yrityksessä miettiä, mitä asiakkaalle pitäisi oikeastaan tuottaa ja tarjota. Briljantti ja niin kaunis periaate. Mutta todellisuudessa ja vähänkään pidemmällä tähtäimellä käyttökelvoton ja tuhoisa.

Myyntiorganisaatio on kaunis sana, senhän tietävät kaikki. Mutta kun siitä tehtiin lainapeite, joka tukahdutti kaiken muun alleen, niin tulos oli epätoivottu. Kun se sai yliotteen muiden tärkeiden asioiden kustannuksella, niin silloin pitkän tähtäimen menestymiseltä lähti pohja pois. Ja kun ei-myyjistä yritettiin tehdä väkisin myyjiä muutamassa kuukaudessa, niin alkoi pakokauhu. Sairaslomat, feikkaaminen (eli myyntiponnistusten ”simulointi”), CV:n päivitykset ja uusien työmahdollisuuksien etsiminen nousivat arvoonsa. Kukaan ei jaksanut sitä menoa. Kovin ymmärrettävää.

Tuloksena oli siis totaalinen romahdus. Väkisin luotujen ja sattumanvaraisten myyntikampanjoiden jälkeen näkyi ensin valonpilkahduksia. Myynti nousi. Mutta kun yleinen taloustilanne alkoi parantua ja työmarkkinat alkoivat taas vetää, niin kolmen ensimmäisen avainhenkilön lähtö sai johtajan raivon valtaan. Se kiihdytti pakokauhua entisestään. Ja ovi kävi. Ja kun palvelut olivat jääneet keskeneräisiksi, sillä niiden kehittämiseen menevä aika käytettiin kaikkien osalta myyntiponnisteluihin, niin liikevaihto ei jatkanut nousu-uralla kovin pitkään. Tuloksena oli moraalinen, käytännön tason johtamisen ja niiden myötä koko yrityksen romahdus.

Johtaja joutui myymään yrityksen rajusti tappiolla pääomasijoittajalle. He palkkasivat yritykseen saneeraavan ja asioita uuteen alkuun pistävän johdon.

Mutta vieläkään vanha johtaja ja omistaja ei myöntänyt sitä tosiasiaa, että hän ei ollut häävi johtaja. Hänen mielestään kyseessä oli häntä vastaan suunnattu salaliitto. Jokainen muu tiesi sen, mistä oikeastaan oli kyse: hänellä oli aivan liian isot saappaat ja kuvitelmat kyvyistään johtaa useiden miljoonien bisnestä. Kun tähän kytkeytyi mukaan omistajuus, niin tuhoisa yhtälö oli valmis.

Hänen legendansa elää yrityksen työntekijöiden kotibileiden sketsiosioissa. Hän on niiden tähti. Kuinka ironista!

Omien kykyjen yliarviointi ja lukkiutuminen yhteen tiettyyn onnen tuovaan asiaan, tässä tapauksessa myyntiin, on riskialtis yhdistelmä. Lukkiutuminen voi johtua johtajien persoonasta, johtoryhmän tai poliittisen johdon tekemistä päätöksistä tai salakavalasta konsensuksesta, jolloin poikkeavat näkemykset tai realiteettien taju hämärtyy.

Tämä tarina ja edellä sanottu ei koske vain yrityksen johtamista vaan se kuvastaa elämää yleensä. Omien kykyjen yliarviointi tai lukkiutuminen yhteen totuuteen on salakavalaa!

Tai ajatelkaapa asiaa yhteiskunnallisen keskustelun kannalta. Vaalien alla keskustelua ja kaiken maailman puhetta on liikkeellä runsaasti. Mihin olemme lukkiutuneet? Mihin tässä maassa on lukkiuduttu? Mitä yliarvioimme?

- ”Tasa-arvo”?

- ”Hyvinvointiyhteiskunta”

- ”Koulutus”

- ”Sosiaalinen media luo uuden maailman”

- “Työhyvinvointi”

- ”Tuloerot”

- ”Monikulttuurisuus”

- ”Vanhusten hoiva”

- Lisää itse… Mitä?

Mikä sitten on hyvästä: keskity vahvuuksiin, ole ratkaisukeskeinen, hae kompromisseja, ole realistinen, suunnittele asioita lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Ja myös: kyseenalaista totuudet jotka eivät ole luonnonlakeja mutta näyttävät epäilyttävän yleisesti hyväksytyiltä.

Oletko koskaan törmännyt sukupuolittuneisiin stereotypioihin työelämässä? Jos ja kun olet, tiedät kuinka ikäviä ne ovat ja kuinka yksin saatatkaan olla niiden edessä. Vaikka kuinka väitämme vastaan, eri sukupuolia arvioidaan työelämässä vanhojen stereotypioiden mukaan. Seuraavassa muutamia havaitsemiani esimerkkejä.

Löytyykö lisää? Mitä voimme tehdä?

Aikanaan, vuosia sitten, olin juhlissa. Kaikilla oli täysi vauhti päällä. Kolme ihmistä istui sohvalla, kaksi miestä ja yksi nainen. He eivät ilmeisestikään tunteneet toisiaan entuudestaan. Joku kysyy että mitä he tekevät työkseen.

Ensimmäinen, mies, sanoo olevansa konsultti tietohallintapuolella. Toinen, nainen, sanoo olevansa myös konsultti, organisaation kehittämispuolella. Kuului lieviä naurahduksia. Että oikein kaksi konsulttia meillä täällä.

Katseet kääntyivät kolmanteen sohvalla istuvaan mieheen. Hänellä oli kaikki eväät suurenmoiseen iltaan. Hän hengähti, katsoi ympärilleen. Hän hymyili viileimmän hymynsä. Hän sanoi: ”Mäkin olen konsultti.”

Huuto- ja naurumyrsky oli valtava. Nachot lensivät ilmassa ja booli alkoi kiehua. Lihapullista tirisi rasva ulos. Cocktailpiirakat suoristuivat ja munavoi härskiintyi silmissä. Ihmiset nousivat seisomaan, heittivät ylävitosia ja vispasivat raivokkaasti käsiään nyrkkeilyä simuloiden.

Se oli elämys. Kolme konsulttia sattumalta samalla sohvalla, samoissa bileissä. Mihin maailma on menossa? Eikö kukaan tässä maassa tee enää mitään JÄRKEVÄÄ?

Jonkin ajan kuluttua lähdimme jatkoille. Huuto jatkui koko illan ajan. Aamulla heräsimme armottomaan psykofyysiseen krapulaan pankkien omistamien lähiökasarmien kätköistä.

Menin töihin. Otin kahvin, puhuin esimiehen kanssa siitä mitä pitäisi tehdä. Tee mitä haluat, hän sanoi. Ei meillä ole työaikaa, kunhan hommasi tulevat hoidettua, hän jatkoi. Hänen periaatteensa saattoi olla ainoa oikea. Minähän tein työtä käskettyä.

Nautin pitkän lounaan. Kaverina oli yksi noista konsulteista, se tietohallintapuolella oleva. Hän pääsi jo ennen yliopistosta valmistumistaan implementoimaan massiivista tietojärjestelmää erääseen suureen konserniin.

Mutta hän ei pystynyt auttamaan heitä pienissä yksityiskohdissa. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että juuri ne pienet jutut olivat kaikkein tärkeimpiä asioita koko hommassa.

Hän kertoi, että kun olimme olleet jatkoilla jo pari tuntia ja elettiin aamuyötä, asiakas soitti hänelle ja pyysi apua. Voitko kuvitella, hän sanoi minulle puhelun jälkeen, asiakas stressasi siellä yötä myöten!

Mitä sanoit heille, kysyin häneltä. Hän katsoi alas ja sitten minuun ja kertoi totuuden:

“Mä sanoin sille humalapäissäni suoraan että mä en osaa tehdä sillä ohjelmistolla muuta kuin sen leikkijunan, joka siinä on esimerkkinä.”

Pudistelin päätäni. Tunsimme veljeyttä.