Narisijoille oikeutta

Mietin tämänpäiväisten kokemusten perusteella sitä kuinka paljon narisijat saavat oikeutta työelämässä, ja kuinka väärin se on muita kohtaan. Kuinka yksin ihmiset, sekä esimiehet että kollegat, ovatkaan narisijoiden edessä. Pahin tapaus on johtaja joka narisee jatkuvasti.  

Oletteko koskaan törmänneet siihen, miten “maan hiljaiset” tekevät hyvää työtä sen enempää valittamatta ja samaan aikaan työpaikan narisevat rattaat pitävät melua, mutta heidän työnsä jälki ja määrä on korkeintaan kohtuullista?

Suomi on poikkeuksellisen yksilökeskeinen maa. Tarkoitan siis siinä mielessä, että viimeiseen asti yksilöllä on järjestelmä uein puolellaan. Tarkoitan siis myös sitä, että yksilön vastuusta ei enää tunnu puhuvan kukaan. Yksilön vastuu on epämiellyttävä aihe. Se on aina konservatiivien juoni vapaiden kansalaisten kahlitsemiseksi tai johdon riiston apuväline.

Helpointahan tässä tilanteessa on syyttää johtoa ja johtamista tai tässä tapauksessa tietysti minua, ymmärtämätöntä helppoheikkiä. Johtaminen ja johtajat ovat helppoja syntipukkeja mihin tahansa. Ensimmäisen tasonkin esimiesten jatkuva nuijiminen on ollut muotia siitä saakka kun yksilön vastuu poistettiin poliittisista syistä hyvinvointivaltion keskustelulistalta. Ei ihme etteivät johtamistyöt kiinnosta. No, eipä niistä juuri ekstraa maksetakaan.

Johtaminen ja johtajat ovat mukava asia. Sinne saa kaataa kaiken joka on epämiellyttävää tai joka ihmistä, siis tässä tapauksessa narisijaa, vaivaa muuallakin kuin työssä. Mikäli johtajaa ei olisi, hänet olisi keksittävä. Ei häntä työn organisoinnissa tarvitsisi. Hän olisi mukava siksikin, koska hän on aina ääliö.

Joskus, ehkä enenevässä määrin, näen tilanteita jossa esimies tai ylempi johto yrittää parhaansa ja tekee kaikkensa, jotta kaikki narinan aiheuttajat saataisiin korjattua. Järjestetään 10 000 euron kehittämisohjelma. Mutta se ei auta. Pölvästikin näkee että ongelma on narisijassa, hänen yksilöllisessä elämässään ja persoonassaan. Eikä siinä tilanteessa auta kevennetty työviikko tai työtehtävien muutokset.

Ikävintä on nähdä, kuinka narisija katsoo olevansa koko työyhteisön asialla. Tosiasiassa moraalia syö kuitenkin se, että muut eivät saa sitä palkkiota työstään, joka heille kuuluisi narisijan varjossa. Paradoksaalista on siis se, että narisija palkitaan ylenmääräisellä ymmärryksellä ja väkisin keksityillä parannuksilla, kun nimenomaan “maan hiljaisilla” ovat aina ne parhaat kehittämisehdotukset. Heitä siinä pitäisi kuunnella!  

Mitä tehdä narisijalle? Hänelle olisi näytettävä ovea. Syöpäpesäke olisi leikattava pois. Mutta se on: 1) poliittisesti hyvin epäkorrektia (edes puhua moisesta) ja 2) laitonta (mikäli ei ole päteviä tuotannollis-taloudellisia tai muita syitä).

Narina, tuo hyvinvointiyhteiskunnan avaruuteen kaikuva kääntöpuoli.

Kysymys: Mitä tehdä narisijoille? Kuinka usein narina on aiheetonta?