Keskustelin erään pienehkön Yhdysvaltain teknologiapörssissä noteeratun yrityksen suomalaisen HR-managerin kanssa. Juttelimme myös siitä, kuinka uniikki termi on suomen kielen ”työhyvinvointi”. Esimerkiksi sukulaistermit ”wellness”, ”wellbeing” tai ”wellness-at-work” tarkoittavat paljon suppeammin vain yksilön onnellisuuteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita.

Yhdysvaltalaisen korkean teknologian pörssiyhtiön liiketoiminnan johdolle on vaikea selittää ja perustella suomalaisen työhyvinvointi –termin mukaisia hankkeita. Ne levittyvät globaalissa yrityksen kehittämisen kontekstissa niin moneen eri kehittämisen lajiin. Mistä siis tulee koko suomalainen termi ”työhyvinvointi”?

Hyvin korkealle arvostamani kollegani ja vanha esimieheni Pauli Juuti julkaisi vuonna 2001 mestariteoksen nimeltään Johtamispuhe (PS-Kustannus, 2001). Eräänlainen jatko-osa sille oli Muutospuhe (Otava 2004), jonka hän kirjoitti minun ja kollegamme Heikki Rannikon kanssa. Näissä kirjoissa riisutaan hellällä otteella modernin ajan johtamispuhetta ja arvioidaan sitä modernista ja postmodernista näkökulmasta. Tähän suhteutettuna voidaan myös tutkia sitä, mistä on ”työhyvinvointipuhe” tehty.

Ensinnäkin, termi ”puhe” on modernissa kulttuurissa toissijaista verrattuna tieteelliseen ja rationaaliseen tietoon. Moderni tieto on ollut järjen voittokulkua, jossa yksilöiden ja kollektiivien tunneperäisetkin päätökset on voitu verhota modernin organisaation ja byrokraattisten hallintomallien tekemiksi. Puhe on vähäarvoista, usein niin sanottua turhaa pulinaa.

Modernista näkökulmasta on helppo ajatella että johtamispuheen tai työhyvinvointipuheen analysoijat kaivavat maata tutkimansa asian ja pahimmillaan oman elinkeinonsa alta. Ajatellaan että he tekevät naurettavaksi asian jota he haluavat edistää.

Itse näen asian päinvastoin. Aika on muuttunut. Olemme sosiaalisen mediankin ansiosta kokeneet käänteen jossa puheella ja tarinoilla on voimaa, jota moderni ja rationaalinen ajattelu ei ole voinut kuvitellakaan. Tänä päivänä on luonnollista olla epäileväinen kaikenlaisten ”suurten projektien” suhteen. Sitä mitä ei voi ironisoida ja riisua lavasteistaan, on petollista. Siksi haluan olla työhyvinvointikonsultti, joka ei ratsasta käsitteillä vaan haluaa katsoa niiden taakse, mielellään yhdessä asiakkaan kanssa.

Työhyvinvointi on eittämättä tämän päivän yksi suuri projekti ja paradigma, jota on helppo kannattaa, koska se tähtää ihmisten onnellisuuteen, pidempiin työuriin, hyvään työhön ja hyvään elämään ylipäätään. Sarjakuvahamo Dilbertin sanoin: ”Mikäli se on kahvimuki, se on projekti.” Mikäli kaikkia pieniä ja suuria työhyvinvointiprojekteja olisi sponsoroitu projektin nimeä kantavilla kahvimukeilla, niin laskelmieni mukaan jokainen työssäkäyvä suomalainen saisi keskimäärin kupillisen kahvia työhyvinvoinnin nimissä.

Mutta onko kaikki näin onnellista? Minua kiinnostaa jo se, millaisia vakavampia ja pelkkiä kahvikuppiprojekteja, jopa julkisesti rahoitettuja, voidaan tehdä työhyvinvoinnin nimissä? Mistä koko termi on ylipäätään tehty? Työhyvinvointi on suhteutettava johtamisen ja hyvinvoinnin traditioihin ja niistä käytäviin keskusteluihin.  Työhyvinvointi on näin ollen puhetta siinä missä johtamispuhekin. Parempi perustelu voittaa. Ja työhyvinvointi on ollut totta vie voittojen tiellä.   

Aloitetaanpa työhyvinvointipuheen arkeologialla. Nähdäkseni on näin:

Työhyvinvointi on kerännyt yhteen monta lankaa. Kaikki on lähtenyt jo sosiaalilainsäädännön kehittämisestä yli sata vuotta sitten. Tällöin luotiin pohjaa sairauksien hoitamiseen yhteiskunnan taholta. Työelämän suhteen merkkipaaluja ovat tietenkin olleet eläkejärjestelmien luonti ja niiden evoluutio joka jatkuu koko ajan. Työterveyshuollon kehittämisessä fokus on ollut aiemmin vahvasti sairauksien hoitamisessa. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet ja traditiot ovat olleet toissijaisia aivan viime vuosiin saakka, kiitos työterveyshuollon puhtaan lääketieteellisen tradition. Työperäisiä riskejä on alettu nähdä melko myöhäisessä vaiheessa.

Työterveyshuollon ja hyvinvoinnin laajempi, terveyden edistämisen ajattelu, alkoi nousta samaan aikaan kun yritysten roolit alkoivat nousta terveyden edistämisessä. Tämä ajoittuu ehkä 1970-1980 –luvuille. Työturvallisuus- ja työsuojelutyön ”puheenparret” ja normipohja kehittyivät samoihin aikoihin.

Sitten tuli 1990 –luvun lama. Silloin alettiin ns. tykyttää, eli puhua työkyvystä ja työkykyä edistävästä toiminnasta. Mukana oli painotuksia fysiologisia painotuksia ali- ja ylikuormittuneesta tilasta. Mukaan tuli myös psykologisia ja sosiologisia painotuksia yksilöiden ja ryhmien toiminnasta.

Sitten eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna jotain, ehkä 1990-luvun puolivälin tienoilla, tai ehkä jo aiemmin, ilmestyi jostain yhteen kokoava termi ja puheenparsi: työhyvinvointi. Se yhdisti samaan kimppuun lääketiedettä, työturvallisuutta, työsuojelua, työkykyä, eläkelainsääädäntöä, terveyttä, psykologiaa, tuottavuutta, elämäntapoja ja jotain paljon muuta.

Kun jokin termi tulee modernissa mielessä käyttöön ja se määritellään rationaalisesti, niin siitä tulee puhetta. Puhe on kuin muoti: se ei kehity, se muuttuu. Yksi objektiivinen työhyvinvoinnin määritelmä on tuhoon tuomittu ajatus jo alun pitäen. Määritelmä on valinta tai sattumus, tai jotain siltä väliltä.

Työhyvinvointipuhe on joka tapauksessa täyttänyt tutkijoiden, rahoittajien, konsulttien ja poliittisten päätöksentekijöiden päät, pöytäkirjat ja kammiot. Se on ollut työelämän kehittämisen suurta voittokulkua.  

Todennäköinen fakta: työhyvinvoinnin korostaminen ja kehittäminen on todennäköisesti säästänyt tuhansia henkiä ja lisännyt tuottavuutta ja hyvinvointia ja näin tuottanut miljardeja, panostusten ollessa murto-osa siitä. Työhyvinvoinnista puhuminen on nostanut tärkeiksi kehittämisen kohteiksi monta aiemmin unohdettua asiaa.

Mutta onko tällä Januksella myös toiset kasvot? Onko jotain mistä ei puhuta? Turhaa työtä, vääriä johtopäätöksiä, hyödyttömiä toimepiteitä, turhautumista koko työhyvinvointipuheeseen? Onko termi kasvanut itseään suuremmaksi? Miksi suomalaisten kunto ei ole suinkaan parantumassa vaan edelleen heikentymässä? Miksi työelämästä syrjäytyminen lopullisesti on niin yleistä? Miksi Suomen työelämässä kiusataan niin paljon?  

Tiedä häntä…

Kuten eräs haastattelemani työelämän kehittämisen toimija sanoi muutama vuosi sitten (https://www.varma.fi/fi/PdfDocuments/Anonymous/Julkaisut/tyohyvinvointi/MinneMenetTyohyvinvointi.pdf) :

”Siitä työhyvinvoinnista, työkyvystä ja hyvinvoinnistapuhuttiin hirvittävän paljon. Siihen ladattiin hirvittävästi ja kaikki nää henkilöstöpäälliköt ja johtajat ja nää, niin ne on niin kuin uteliaana. Paljon on kirjoitettu, paljon on tekstiä, paljon on asioita, mutta loppujen lopuksi sieltä on haettu ehkä jotain, mitä ei ole itse keksitty tai löydetty.”

Jos innostun ja sille on aikaa, jatkan katsauksia työhyvinvointipuheeseen

Istuin yhtenä kesäiltana makuuhuoneen sängyllä läppäri sylissä. Suljin koneen ja aloin ajatella tulevaa viikonloppua. Käännyin kohti ikkunaa ja katsoin ulos.

Siellä kaksi tuntematonta, noin kymmenkesäistä pellavapäätä kyyristeli varastomme edessä tutkimassa siihen jäänyttä ämpäriä, jossa pensselit likosivat maalausurakan jälkeen. Hetkinen… ajattelin, mitä hittoa…?

Pokkana pojat kaatoivat punaista vettä ympäriinsä, ottivat ämpärin mukaansa ja alkoivat kävellä kohti metsän reunaa. Mennessään pyyhkäisivät vielä leveän punaisen raidan lintulautaan. No johan on touhua!, sanoin ja juoksin ulko-ovelle, kompuroiden matkalla maton reunaan.

Avasin oven ja olin jo huutamassa pysähtymiskäskyä. Mutta ulkona ei näkynyt ketään. Oli aivan hiljaista.

Luulin jo nähneeni ikkunasta näkyjä, mutta punainen lätäkkö varaston edessä oli totta. Raita lintulaudassa ei valehdellut.

Vedin kengät jalkaani ja lähdin vauhdilla metsään. Punaiset tipat näyttivät minulle tietä. Vaelsin kauas metsään, kauemmaksi kuin koskaan ennen. Olin jo tulossa kokonaan toiselle lähiöalueelle, melkein toiselle puolelle kylää.

Lopulta saavuin jonkinlaiseen metsäleiriin. Ketään ei näkynyt missään. Aloin katsella hitaasti ympärilleni. Uskomaton näky. Pudistelin päätäni hämmästyksestä.

Siellä oli epämääräinen kokoelma puutarhatuoleja, pieniä pöytiä, puolityhjiä multasäkkejä, hanskoja, maalaustarvikkeita, erilaisia pikku työkaluja, vanhoja autonrenkaita ja kaikenlaista muuta epämääräistä romua. Kaikki oli selvästikin kerätty isoa metsää ympäröiviltä lähiöalueilta, ihmisten pihoilta ja varastojen ovenpielistä. 

Se oli toinen maailma, se oli kaikkien poikajoukkojen unelmaprojekti, jotain ihan muuta. Se oli kaikkien äitien, isien, pikkusiskojen, isoveljien ja muiden viranomaisten ulottumattomissa oleva utopia.  

Siirryin kuin taikaiskusta hetkeksi oman lapsuuteni muistoihin ja seikkailuihin muiden poikien kanssa. Se oli todellista elämää, täynnä jännitystä. Silloin pyöräilykypärät ja kännykät eivät olleet pilkkaamassa mieheksi kasvavia metsän kuninkaita. Nykyään ei mikään vetänyt vertoja tuolle viattomuuden ajalle, jolloin kaikki oli kiinni mielikuvituksesta. Tämä leiri olisi ollut taivas minulle ja kavereilleni.

Alun närkästykseni laantui. Halusin poistua paikalta ennen kuin kukaan tulisi sinne. Otin leirin kynäkokoelmasta ison tussin ja tyhjän paperin. Kirjoitin siihen “vaikka ihmisten pihoissa on paljon tavaroita, niin älkää viekö kaikkea salaa. Voi myös kysyä luvan”. Jätin lapun näkyvälle paikalle.

Etsin omat maalaustarpeeni, otin ne mukaani ja vaelsin takaisin kotiin. Kotona keräsin pihastani kaikki tuntemattomien poikien vietävissä olevat tavarat ja lukitsin ne varastoon.

En puhunut tapauksesta, leiristä enkä kirjoittamastani viestistä kenellekään.

Viikonloppuna vaimo tulee ihmettelemään miksi käyn läpi kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat ja soitan lapsuuden kaverilleni ilman mitään näkyvää syytä.

Ja tiedän että on hullua miettiä sitä olivatko pojat ihan oikeasti olemassa. Mutta kävi sekin mielessä että he olivat vain jokin… merkki. Merkki siitä, että minun, poikien ja miesten pitäisi tehdä jotain enemmän itsemme ja asioiden hyväksi.

5-vuotias lapseni: ”Isi, mä tiedän että äiti myy silmälaseja. Mutta mitä sä myyt?”

Vaimoni on optisen alan yrittäjä. Sekin bisnes on muuttunut terveydenhoidollisesta palvelusta kuluttaja- ja tyylibisnekseksi. Silmälasit eivät vain paranna näköä, vaan luovat tyyliä. Eikä se muutos ja kilpailun lisääntyminen ole ollut ihan helppo asia sille alalle ja sen ammattilaisille. Mutta lapsikin ymmärtää, että loppuviimeksi, siinä kassalla, äiti myy silmälaseja.

Mutta mitä minä myyn? Mitä ihmisten ja organisaatioiden kehittäjä myy? Puhetta, palvelua, vaihtoehtoja vai tuloksia?

Kehittäminen on ensisijaisesti puhetta. Hyvää puhetta on aina arvostettu. Usein jopa enemmän kuin tekoja. Nykyään ei arvosteta tekoja, tai todellisille rohkeille teoille ei ole tekijöitä. Konsultit ja kehittämisyrityksetkään eivät korosta tekoja, vaan puheesta siirrytään suoraan ”vaikuttavuuteen”. Myydään siis vaikuttavuutta. Vaikuttavuuden kriteerit määritellään etukäteen. Vaihtoehtoiset ja erilaiset tulokset eivät saa silloin arvoa.  

Vaikuttavuuden myyminen kääntää huomion pois teoista ja vaihtoehdoista. Kyse on samasta asiasta kun yrityksen toiminnan tavoitteeksi sanotaan omistaja-arvon kasvattaminen. Miksi korostetaan itsestään selvää asiaa? Vaikuttavuus ja arvon kasvaminen ovat luonnollisia tuloksia hyvästä toiminnasta, vähän kuin sivutuloksia. Minun mielestäni yrityksellä on yksi päätavoite: asiakkuuksien saaminen ja ylläpitäminen. Se onnistuu hyvällä toiminnalla. Ja tuloksena sattuu yleensä olemaan myös yrityksen (osakkeen) arvon nousu.

Jere vento bloggaa vaihtoehdottomuudesta:  http://www.psycon.fi/blogi/jere-vento/fi_FI/johtaminen-ja-etiikka-vaihtoehdottomuuden-sunnuntai-161011/

Kuten ko. blogin kommentissa totean, voi kerettiläisesti sanoa että tämä aika arvostaa puhetta ja “toisten katsetta” liikaa suhteessa toimintaan. Dialogilla ja yksimielisellä hyväksynnällä on ylivalta suhteessa rohkeuteen toimia myös muiden puolesta, varsinkin kun kyseessä ovat kipeät ratkaisut. Väitän että osittain siksi olemme valumassa (ja jo valuneet?) tahdottomaan ja muka vaihtoehdottomaan tilaan.

On muodikasta keskustella. On kerettiläistä ja hyvin riskialtista sanoa “näin on tehtävä! Näin tehdään! Minä päätän! Nyt toimitaan eri tavalla!“, ja varsinkin toimia oikeasti sen mukaan. Eikä siihen ole rohkeuttakaan. Miksi? Siksi koska vastassa on yleinen paheksunta “kun toi ei keskustele” tai on olemassa pieni riski että pieleen menee ja silloin nämä rohkeat toimijat kyllä ristiinnaulitaan julkisesti tai yksityisesti. Se tarkoittaa maineen menettämistä (ainakin täällä Suomessa…).

Kun vaihtoehdot eivät ole sisäsiistejä, yleisen ideologisen ilmaston hyväksymiä ja demokraattisesti päätettyjä, niiden esittäjät marginalisoidaan. Heistä tulee hulluja, hippejä tai konsensuksen sotkijoita omalla alallaan. He ovat usein myös kuolemaanvaarassa. Kunnes joistakin heistä saattaa tulla sankareita oaman aikaan tai myöhemmin. Esimerkkejä on paljon, Jeesuksesta Galilein kautta kenties johonkin joka vielä heiluu Wall Streetilla äänitorven kanssa aiheuttamassa eliitin silmien alla niin kutsuttua ”pahennusta”. Koska hän toimii jollain tavalla.

Voihan olla että reilun kymmenen vuoden kuluttua tyttäreni ihmettelee edelleen mitä mä myyn mutta kysymykset ovat iän karttuessa saaneet lisää ulottuvuuksia.

”Isi, mitä sä myyt? Puhetta vai tekoja? Äläkä puhu siitä vaikuttavuudesta ja lisäarvosta. Jos hoet koko ajan vaikuttavuutta ja kaiken maailman lisäarvoa, niin alan epäillä, ettet tiedä mitä oikeastaan myyt.”

Rakas tyttäreni: hyvä kehittäjä ei hetkeäkään epäile asiakkaan roolia, vaan haluaa vain hieman tasoittaa tietä oikeaan tai uuteen toimintaan ja sen myötä menestykseen. Kehittäjänä ja asiakastyössä, minua kiinnostaa se, mitä tehdään ja miten toimitaan. Vasta sen jälkeen minua kiinnostaa millaisia asiakkaat ovat ihmisinä. Joku sanoo tätä pelottavakasi puheeksi. Mutta työelämässä on vain niin, että usein toiset puhuvat ja toiset tekevät. You know.

Kosminen hetki tarkoittaa minulle sitä että on tekeillä jotain sellaista, jolla saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia elämään tai johonkin sen osaan, kunhan vain osaa ja haluaa tehdä valintoja. Ne saattavat olla rohkeita ja jopa riskialttiita. Mutta on todennäköistä että ne johtavat ainutlaatuiseen tulokseen.

Itse olen tehnyt valintojani työelämässä vaiston ja rationaalisen järjen perusteella, kuten yleensä on tapana tehdä. Tärkeintä on ollut että valintoja on ylipäätään tehnyt. Mikäli olen miettinyt ”pitäisikö?” tai ”eikö pitäisi?”, olen yleensä vastannut ”kyllä pitäisi”.

Uskotko johdatukseen? Minä en haluaisi, mutta joskus ajattelen, että tekemäni pragmaattiset valinnat kosmisilla hetkillä pukeutuvat johdatuksen asuun.   

Olen toiminut palkkatöissä laajasti ottaen HR:n kentässä ja viimeiset pari vuotta yrittäjänä lähinnä erilaisten kumppanimallien kautta isompien toimijoiden kanssa. Kaikki on ollut todella jees. Olen sitoutunut eri instituutioiden palvelukseen. Olen usein ollut sisällä niissä, mutta kuitenkin ulkona. Kuulkaapa, se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto riskeineen kaikkineen.

Viimeisen parin kuukauden aikana olen tuntenut kuinka kosmisen hetken pyörre on ilmestynyt pyörimään lähelleni. Tunnen että kohta saattaa olla edessä iso valinnan paikka, kunhan olen vain tarkkana. Kyllä tai ei? Täysillä vai ei? Puolivalot on ehkä kaikkein huonoin vaihtoehto.

Riskianalyysit on tehtävä, mutta lopulta kyse on vaistonvaraisesta tunteesta. ”Kyllä” vai ”ei” – ne eivät taivu eri tasoisiin valintoihin. On vain kaksi vaihtoehtoa. Se tekee useimmista ihmisen valinnoista niin viimeisen päälle inhimillisiä.

Nyt käsillä oleva talouden myllerrys saattaa tuhota monta unelmaa, jopa ne todellisuudet joissa on päästy lähelle unelmaa. Tämä saattaa kokea minuakin tai läheisiäni. Sitä ei koskaan tiedä. Mutta perinteisesti tällaiset ajat ovat myös kehottaneet ihmisiä toimintaan: ”Nyt kannattaa perustaa yritys!”, ”kerää jengi kokoon ja hyödyntäkää osaamisenne!”, “käykää etelänavalla!”, ”muuta luolaan nyt ja tule pois taas kun aurinko alkaa paistaa!”

Olen varma siitä että liian monet ihmiset tuhlaavat energiansa valittamiseen, surkutteluun ja toisten panetteluun, samaan aikaan kun kosmiset hetket kiitävät heidän ja heidän alitajuntojensa ja aistiensa ohi. Yleisesti ottaen ihmiset keskittyvät liian usein työssä ja muussakin elämässä vääriin asioihin. He katsovat vääriin suuntiin tai vain omaan napaansa. Kenelle siitä kuuluu kiitos?

Unelma on aina unelma. Siitä ei koskaan voi tulla totta. Se ei ole unelman tarkoitus. Siksi minusta ”unelmistasi voi tulla totta” on minusta hiukan epäilyttävä sanonta. Mutta todellisuus tekee unelmia. Ainakin minun kohdallani erityisesti viimeiset pari vuotta elävää elämää ja sen realismia ovat mahdollistaneet tiettyjen unelmien synnyn. Saattaa olla että nyt korvissani ja mielessäni vihjaileva ääni etenee nopeastikin kosmiseksi hetkeksi jolloin on tehtävä päätös hypätäkö sen mukaan.   

Lopuksi viisaus parhaiden self-help –gurujen malliin:

Luo tarina, joka on looginen sinulle ja tärkeimmille läheisillesi, äläkä piittaa siitä mitä ”suuri yleisö” ajattelee elämästäsi satunnaisilta näyttävien koukeroiden keskellä. Näin tulet todennäköisemmin voimaan hyvin kuin epäonnistumaan. 

PS. Kosmiseen hetkeen pitää olla valmis. Joskus se tarkoittaa hyvin nopeaa hetkeä ja toimintaa vaistonvaraisesti. Kun leppäkerttu on lähdössä lentoon, se avaa kuorensa ja levittää siipensä. Se on yleensä vajaan sekunnin paikallaan, jonka jälkeen se lentää pois. Sain taannoin täydellisen kuvan siitä tuolla hetkellä. Miksi? Siksi koska tuuli jonkun verran mutta ei liikaa, alusta oli epämukavan liukasta puuta ja minä lähestyin sitä. Tunsin että nyt kannattaa olla valmiudessa. Kohta tapahtuu jotain. Se oli pieni kosminen hetki. 

Verkkokeskustelu oli median keino ohjata peli kulmiin, joista ei maaleja tehty. Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Onnellinen ihminen ei postannut.

Millä tavalla haluamme uskoa verkkokeskusteluiden, blogien ja koko sosiaalisen median merkitykseen jonkin tehtävän täyttäjänä tai demokratian ja talouden kehittymisen välikappaleena? Tai edes henkilökohtaisena terapiana tai “johonkin osallistumishalujen” täyttäjänä?

Toiset epäilemättä haluavat uskoa kaikkeen hyvään ja toiset eivät. Usein verkosta, sen dialogeista ja sosiaalisesta mediastalöytyy helmiä, erityisesti oikeilla nimillä toimiessamme, mutta pyhittääkö se jäljelle jäävän valtaosan, joka on yhdentekevää mölinää tai jopa kielteisiä vaikutuksia aikaansaavaa aivopesua tai väärää tietoa? Kuinka paljon pahaa sosiaalinen media voi tuottaa verrattuna hyvään?

Ajatellaanpa esimerkiksi Kauppalehden keskustelufoorumia. Olen seurannut sitä useita vuosia. Siellä oli alunperin, sumuisessa ja viattomassa menneisyydessä, lähinnä keskusteluteemat “sijoittaminen” ja “yleistä taloudesta”. Ja pikku hiljaa aiheita on lisätty. Palsta nimeltään ”Kahvihuone” rikkoi padon lopullisesti. Sen myötä vallan saivat erilaisten yhden asian fanaatikkojen esiintyminen ja heidän tauoton pölinänsä. Siellähän esiinnytään nimimerkeillä.

”Kahvihuoneen” teemat keräävät nopeasti puoleensa lukemattomien verkkokeskustelusivustojen avohoitopotilaat, jotka kiertävät palstoilta toiselle hokemassa asiaansa joka koostuu, anteeksi vain, lähinnä älyttömyyksistä. Kahvihuoneesta teemat ja kirjoittajat valuvat myös toisiin aiheisiin. Tuloksena on ollut koko keskustelusivuston tason dramaattinen lasku muutaman vuoden aikana. Se on käytännössä vallattu. Valtaajan tunnusmerkkinä voi pitää vähintään 10-20 viestin kirjoittamista keskimäärin joka päivä, vuodesta toiseen. Ja usein on niin, että mitä enemmän viestejä, sen rajoittuneempi niiden aihepiiri tai näkökulma on.  

Mutta Kahvihuone kannattaa. Kauppalehti saa lisää näkyvyyttä. Kauppalehti taputtaa käsiään. Raha ei haise. 

Ratkaisuna on joskus esitetty, että pitäisi perustaa “aito” ja “vakava” talousfoorumi, jonne valittaisiin jonkin ”lautakunnan” päätöksellä ”parhaat keskustelijat” tai otettaisiin käyttöön tunnistautuminen nimellä. Luulen että ne eivät toimisi. Paradoksaalista sinänsä. Kuka nyt omalla nimellään haluaisi asioista keskustella? Eihän silloin kehtaisi edes pilkata toisia. Tai jäisi ainakin kiinni vaimolle, kaverille tai työnantajalle.      

Kirjoitukset olivat täynnä tyydyttämättömiä tarpeita, katkeruutta, inhimillistä puutetta; niiden kirjoittajat istuivat koneillaan silloin kun heidän olisi pitänyt tehdä muuta, sitä mihin elämä oli tarkoitettu. (…) Verkon piti saattaa ihmiset yhteyteen toistensa kanssa, mutta todellisuudessa se teki heistä yksinäisiä olentoja.

Eli onko niin että verkon yhteisöllisyys ei poista eikä edes lievitä esimerkiksi lisääntyvää yksinäisyyttä vaan lisää sitä? Ehkä onkin niin, että verkossa yksinäisyytemme ja elämän yksityistyminen nousee toiseen potenssiin. Ihmisen elämä on elämää toisen ihmisen kosketuksen kautta. Verkko tarjoaa itestyydytystä, joka alkaa itkettää pidemmän päälle.

Silloin tällöin verkossa piipahti joku robin hood kertomassa, että nyt tehdään kansalaisjournalismia kansalaisten ehdoin, mutta aika pian tämmöiset saivat tarpeekseen verkon todellisuudesta.

He saavat tarpeekseen siinä vaiheessa kun joutuvat myöntämään keskustelupalstojen sisältävän yhä enemmän typeryyksiä, pilkkaa, “henkilökohtaisia” solvauksia ja usein myös rikolliseen toimintaan viittaavia kirjoituksia. Verkkokeskustelu murentaa yhteiskunnallista luottamusta, koska kukaan ei enää ole vastuussa mistään, lähinnä ensin omista kasvoistaan.  

Verkkoyhteisö varjeli hysteerisesti koskemattomuuttaan ja siksi se ei voinut myöskään kehittyä. Yhteisö vakuutteli keskinäistä yhteisöllisyyttään ja verkon siunauksellisuutta. Yksikin (itse)kriittinen äänenpaino ja kaikki lahkolaiset ryntäsivät rusikoimaan sellaiseen sortunutta. Kaatunutta olisi potkittu, jos se olisi maan alla ollut mahdollista. Yhtä vähän oli mahdollista viskoa nimettömiä.

Joskus näkee hauskoja kommentteja siitä, kun joku nimetön verkkokeskustelija kehottaa jotain toista mielipiteen esittäjää “häipymään” ja jättävän “meidät muut” rauhaan. Miten voidaankaan kuvitella että verkosta voisi häipyä kuten kyläpaikasta tai lähiökuppilasta? Ja aivan kuin olisi joku joukko “me muut”, joka pitäisi jättää rauhaan. Vai onko se sittenkin olemassa?

Blogien kirjoittajat olivat ihmiset isoisän haudalla, paljon sukulaisia ja tuttavia, joista hän ei tuntenut puoliakaan. (…) Lisäksi hän oli jäänyt koukkuun: kun hän julkaisi oman päivityksensä, hän alkoi odottaa kommentteja. Hän saattoi välillä tehdä muita töitään, mutta vähän väliä hän klikkasi kommentteihin ja tunsi saavansa välittömästi yhteyden johonkin itsensä ulkopuoliseen aina kun laskuri näytti kommenttien yhdelläkin lisääntyneen. Kauniisti pyöristyvä siniset numerot kasvoivat tasaiseen tahtiin, ja kun ensimmäinen tuhat täyttyi, hänestä tuntui siltä että hän oli saavuttanut jotain tavoittelemisen arvoista.*

Kuvittelemme liikoja verkon kansalaisjournalismista, sananvapaudesta, sosiaalisesta mediasta sekä niiden mahdollisuuksista aidosti edesauttaa esimerkiksi muutosta haluttuun suuntaan?

Minusta tuntuu että erityisesti nimettömyyteen perustuva kansalaisjournalismi on nimellä esiintymiseen verrattuna kuin kävelyn ja autoilun vertailua. Autossa olemme suojassa, vaikka samaan aikaan näkösällä. Mutta kuinka helposti nostetaan keskisormi toiselle autoilijalle, verrattuna siihen näytetäänkö keskisormea vieressämme olevalle jalankulkijalle johon meinataan kompastua?  

Mitä me kaikki, varsinkin omilla kasvoillamme ja nimillämme esiintyvät sosiaalisen median toimijat oikeastaan ajamme takaa? Tuottoja, näkyvyyttä, ideoiden vapaata leviämistä ja parempaa maailmaa. Kyllä vain. Tätähän me ajamme takaa, ihan oikeasti.

Entä kuinka paljon ajamme takaa itseämme ja täyttymättömiä toiveitamme?  

* Kursiivilla olevat tekstit päähenkilön ajatuksia Juha Seppälän kirjassa “Paholaisen haarukka”.