Olin perheen voimalla kaverilla kylässä. Lapsia vilisti jaloissa ja meillä oli kokonaisvaltaisesti kivaa.

Kaveri oli hankkinut upeat ja uunituoreet dallaspullat koko porukalle läheiseltä huoltoasemalta, mistäs muualta. Tai mitkä tallas- tai dexaspullat ne nyt olivatkaan… Kahvit juotiin leppoisissa merkeissä. Kaikki oli hyvin viriiliä ja hauskaa. Olimme keskiluokkaisia oravanpyöryläisiä täydellisimmillään.

Kahvin jälkeen vaimot ja lapset poistuivat lastenhuoneeseen. Minä floppasin sohvan pohjalle. Katselin TV:stä hidastettua kuvaa siitä alkuvoimaisesta vimmasta jolla musta kuminen lätkä survotaan kohti maaliviivan toisella puolella sijaitsevaa koko kansan mielihyväkeskusta.

Kaveri tyhjensi keittiössä kahvipöydän ja alkoi täyttää astianpesukonetta. Vilkaisin häntä ja sanoin jotain sarkastista miehen kunniasta ja tehtävästä perheen päänä.

Hän kuuli huulenheittoni ja pysähtyi. Hän pyöritteli käsissään koria jossa pullat olivat olleet. Hän katsoi ulos. Siellä pyrytti lunta vaakasuoraan.

Hän alkoi puhua miehen monologia. Hän puhui pitkään miehen alkuperäisestä tehtävästä historian ja evoluutoin hämärässä. Hän puhui miehen taistelusta ja voitoista luonnonvoimia ja villieläimiä vastaan. Hän puhui kuinka tässä taistelussa miehen apuna ovat olleet hänen omat lihaksena, kätensä, itse tehdyt apuvälineensä, toiset tiimin miehet ja viime kädessä jumala, joka hänet viimeisellä tuomiolla armahtaa. Hän puhui viimeisen tuhannen vuoden kehityksestä keskiajalta kohti modernia yhteiskuntaa ja miehen vahvasta roolista tuossa suuressa tarinassa. Hän ylisti miestä, miehenä.

Lopulta hän sanoi: ja nyt olemme tulleet tähän päivään ja tähän pisteeseen. Nykymiehen suurin ongelma on se, että tuleeko tää pullakori tänne koneeseen ylä- vaiko alahyllylle?

On se äijä.

Niin ja ei siinä vielä kaikki. Kori oli punottu pajusta. Se meni pilalle astianpesukoneessa, hyllystä riippumatta. Osoitimme tuona levollisena sunnuntaina olevamme nykymiehiä sosiaalisen ja fyysisen evoluution huipulla, käsittämättömiä ääliöitä.

Tarinan opetus? Ei aavistustakaan. Tai olisiko se jotain sellaista että meille miehille on tärkeätä pysyä itse asiassa. Emme kykene oikein hahmottamaan sitä, miten asian meille tarjoilee, varsinkaan jos käskee meidät huolehtimaan jälkipyykistä?

Istuin yhtenä kesäiltana makuuhuoneen sängyllä läppäri sylissä. Suljin koneen ja aloin ajatella tulevaa viikonloppua. Käännyin kohti ikkunaa ja katsoin ulos.

Siellä kaksi tuntematonta, noin kymmenkesäistä pellavapäätä kyyristeli varastomme edessä tutkimassa siihen jäänyttä ämpäriä, jossa pensselit likosivat maalausurakan jälkeen. Hetkinen… ajattelin, mitä hittoa…?

Pokkana pojat kaatoivat punaista vettä ympäriinsä, ottivat ämpärin mukaansa ja alkoivat kävellä kohti metsän reunaa. Mennessään pyyhkäisivät vielä leveän punaisen raidan lintulautaan. No johan on touhua!, sanoin ja juoksin ulko-ovelle, kompuroiden matkalla maton reunaan.

Avasin oven ja olin jo huutamassa pysähtymiskäskyä. Mutta ulkona ei näkynyt ketään. Oli aivan hiljaista.

Luulin jo nähneeni ikkunasta näkyjä, mutta punainen lätäkkö varaston edessä oli totta. Raita lintulaudassa ei valehdellut.

Vedin kengät jalkaani ja lähdin vauhdilla metsään. Punaiset tipat näyttivät minulle tietä. Vaelsin kauas metsään, kauemmaksi kuin koskaan ennen. Olin jo tulossa kokonaan toiselle lähiöalueelle, melkein toiselle puolelle kylää.

Lopulta saavuin jonkinlaiseen metsäleiriin. Ketään ei näkynyt missään. Aloin katsella hitaasti ympärilleni. Uskomaton näky. Pudistelin päätäni hämmästyksestä.

Siellä oli epämääräinen kokoelma puutarhatuoleja, pieniä pöytiä, puolityhjiä multasäkkejä, hanskoja, maalaustarvikkeita, erilaisia pikku työkaluja, vanhoja autonrenkaita ja kaikenlaista muuta epämääräistä romua. Kaikki oli selvästikin kerätty isoa metsää ympäröiviltä lähiöalueilta, ihmisten pihoilta ja varastojen ovenpielistä. 

Se oli toinen maailma, se oli kaikkien poikajoukkojen unelmaprojekti, jotain ihan muuta. Se oli kaikkien äitien, isien, pikkusiskojen, isoveljien ja muiden viranomaisten ulottumattomissa oleva utopia.  

Siirryin kuin taikaiskusta hetkeksi oman lapsuuteni muistoihin ja seikkailuihin muiden poikien kanssa. Se oli todellista elämää, täynnä jännitystä. Silloin pyöräilykypärät ja kännykät eivät olleet pilkkaamassa mieheksi kasvavia metsän kuninkaita. Nykyään ei mikään vetänyt vertoja tuolle viattomuuden ajalle, jolloin kaikki oli kiinni mielikuvituksesta. Tämä leiri olisi ollut taivas minulle ja kavereilleni.

Alun närkästykseni laantui. Halusin poistua paikalta ennen kuin kukaan tulisi sinne. Otin leirin kynäkokoelmasta ison tussin ja tyhjän paperin. Kirjoitin siihen “vaikka ihmisten pihoissa on paljon tavaroita, niin älkää viekö kaikkea salaa. Voi myös kysyä luvan”. Jätin lapun näkyvälle paikalle.

Etsin omat maalaustarpeeni, otin ne mukaani ja vaelsin takaisin kotiin. Kotona keräsin pihastani kaikki tuntemattomien poikien vietävissä olevat tavarat ja lukitsin ne varastoon.

En puhunut tapauksesta, leiristä enkä kirjoittamastani viestistä kenellekään.

Viikonloppuna vaimo tulee ihmettelemään miksi käyn läpi kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat ja soitan lapsuuden kaverilleni ilman mitään näkyvää syytä.

Ja tiedän että on hullua miettiä sitä olivatko pojat ihan oikeasti olemassa. Mutta kävi sekin mielessä että he olivat vain jokin… merkki. Merkki siitä, että minun, poikien ja miesten pitäisi tehdä jotain enemmän itsemme ja asioiden hyväksi.

Strategia tarkoittaa suunnitelmaa, jolla pyritään saavuttamaan tavoiteltu päämäärä. Yrityksissä strategiat ovat olleet avainasemassa. Strategioiden kehittäminen ja strateginen johtaminen ovat olleet konsultoinnin kovaa ydintä.

 Vanhaan hyvään aikaan strategioita rakennettiin kaukana pääkonttorista. Piti saada erilainen näkymä kauas eteen ja olla poissa normitetun arjen kiireistä. Vanhaan hyvään aikaan suurten yritysten normistrategiareissun tulokset vaikuttivat koko kansakunnan tulevaisuuteen. Noiden reissujen merkitys oli suunnaton.

 Seuraava nostalginen kuvaus vanhasta kunnon strategiareissusta perustuu gurujen muistelmiin:

”Aamulla laukut olivat vaarassa kilistä. Ne piti laskea respan edessä lattialle varovasti. Eihän haluttu ilmiantaa sisältöä. Toisaalta sihteerit olivat järjestäneet asiat muutenkin parhain päin.

Minibaari oli erittäin hyvin varustettu. Ja lisää sai kun pyysi. Yhden nopean oluen jälkeen piti turvautua pariin pieneen miestä väkevämpään. Sitten vain seminaariin kehittämään liiketoimintaa, välillä ikkunasta hohdokasta kansallismaisemaa ihaillen. Puhuttiin siitä, mitä kannattaa tehdä ja valmistaa ja kenelle. Ja ehkä myös mihin hintaan.

Tauot olivat hitaita ja tehokkaita. Niiden aikana sipaistiin vahaa hiuksiin ja hoidettin muutama juokseva asia sihteerin välityksellä. Ja muutama viisisenttinen kohti varpaita. Tunne yrityksen tulevaisuudesta alkoi löytyä. Miksi yritys on olemassa? Vastaus oli taas vähän lähempänä.

Kuuden aikaan päivä alkoi olla pulkassa. Kaasujalkaa voitiin alkaa painaa ilman sen suurempia huolia. Ennen suurta strategiaryhmän päivällistä otettiin vakavampi sessio terassilla tai laavulla. Pari bisseä ja pikkusikarit saivat ansaitsemansa huomion. Mihin ihmeeseen firmamme on oikeastaan menossa? Elämä Suomessa ja sen tulevaisuudessa on oikeastaan aika ihanaa.

Päivällisellä nautittiin isänmaan kädestä. Pari tujausta alkuun, puolivälin molemmin puolin ja loppuun, tietty. Sikarit kruunasivat loistavan kuhan. Siirrytään sitten itse asiaan. Saunan lauteilla puhutaan vakavia. Mitä meidän oikeastaan pitäisi tehdä? Pari A-olutta kyytipojaksi, muuten ei suomalainen yhteiskunta kehity ja vapaakauppa sarasta.

Ravunpunaiset, oli suonissa sinistä verta tai ei, tulevat saunasta haisten tuoreelle hielle. Kabinetissa odottaa korillinen olutta ja puheenaiheita. Tuottavuus on hyvä renki mutta huono isäntä. Lakkokenraalit ovat taas ensi kerralla ketjukoostumuksessa mukana. Päästään sopimaan tupojen vaikutuksista hintoihin ja yhteiskunnan tulevaisuuteen.

Eiköhän tämä riitä bisneksestä tältä erää, joku ehdottaa. Olemmehan koko ajan olleet oikeilla raiteilla eikä noille raiteille näy loppua. Kannatusta löytyy. Joku kaatuu kokolattiamatolle. Veljet kampeavat hänet tuoliin istumaan. Nyt alkaa olla kyse todellisista miehistä, omasta itsestä ja kenestä tahansa muusta.

Puolen yön jälkeen syttyy yökerhon kutsuva pauhu. Osakkeenomistajien ja yhteiskunnan piikkiin muutama kierros ja loput firman reissukassasta. Muistakaa kuitit, joku naurattaa seminaariväkeä. Kahden jälkeen alkaa isojako. Oli tuuria tai ei, neljän jälkeen napataan päivän ensimmäinen paukku ja nukahdetaan syvään uneen.

Uusi bisnespäivä alkaa auringon jo valaessa kultaa poutapilvien reunaan. Heitetään pitkä keikka marmoripinnoitteisessa pikkulassa ja sipaistaan pari tasoittavaa päälle. Suolainen aamupala hajustaa hengityksen ja nostaa hien pintaan.

Seminaaritila tuoksuu saavutuksille. Uusi strategia on hallituksen hyväksyntää vaille valmis. Näin se käy. Tulevaisuus on turvattu. Asiakkaat jo pohtivat tahoillaan mitä kivaa heidän budjeteilleen on keksitty seuraaviksi vuosiksi.

Miksi ihmeessä näiden uusien strategiakoulukuntien näkemykset maailmasta ja välineet sen hallitsemiseksi ovat niin monimutkaisia? Keep it simple, sanoi uusi viestintäjohtajakin joka on käynyt kaikilla mantereilla. Hän oli muuten nainen.

Aikanaan lähdetään kotiin. Siellä perhe tarjoaa virikkeitä, joita voi pohtia squash-kentällä. Maanantaina olemme taas rikkaampia ja Suomi jatkaa vaurastumistaan. Tie tulevaisuuteen on päällystetty kullanarvoisilla strategioilla…”

Se oli sitä aikaa se. Kyllä maailma on muuttunut noista ajoista. Nykyään ei ole aikaa. Moraali on korkeampi. Etiikkaakin löytyy reilusti enemmän. Maksat ovat puhtaampia. Strategiat ovat lähinnä kvartaalin mittaisia.

Eli: onko strategioita ja strategista kehittämistä enää olemassa? Millaisia ovat tämän päivän strategiareissut?

Muutos lähtee pienistä teoista. Se tuli taas todistettua pari päivää sitten. Se sai muistelemaan myös vanhoja asioita.

Muistan kun aikoinaan eräässä kehittämisohjelmassa oli nuorehko nainen joka oli juuri valittu vastaavaksi hoitajaksi erääseen dementiakotiin. Se oli kova paikka. Ei niinkään asiakkaiden vuoksi vaan kehittämiskulttuurin vuoksi. Hän oli koulutuksessa oppinut yksinkertaisia jatkuvan parantamisen metodeja, joita uusi työpaikka tuntui todella kaipaavan. Se oli hänelle haaste.  

Edellinen vastaava hoitaja oli lähinnä tyranni, joka oli parinkymmenen vuoden aikana onnistunut lamaannuttamaan henkilöstön aloitekyvyn ja rajoittamaan sosiaalisen kanssakäymisen vain välttämättömiin asioihin. Säännöllisiä palavereita ei ollut, ei työpalavereita eikä kehittämispalavereita. Pakolliset asiat viestittiin kahden kesken tai osastotunnilla.

Uusi hoitaja ei ollut mikään ekstrovertti intoilija vaan ennemminkin kärsivällinen pohtija. Hän näki, että mikäli halutaan pysyä mukana maailman muutoksissa, jotain on tehtävä. Hän ei perustanut saman tien mitään suurta hanketta tai yrittänyt laittaa kaikkia asioita kuntoon saman tien. Se olisi ollut käärmeen ajamista pyssyyn. Hän päätti lähteä liikkeelle pienten tekojen myötä.

Helpointa oli aloittaa palaverit. Sehän on vain merkintä kalenteriin ja velvoite osallistua niihin kulloisenkin työvuorolistan mukaisesti. Mutta hän teki jotain merkillistä: hän kätteli kaikki osallistujat palavereiden alussa. Se ei ollut mitään makeilua eikä sitä että hän olisi ylistänyt kaikkia osallistujia kättelyn myötä tai kiittänyt heitä koska he tulivat paikalle. Ei suinkaan.

Se oli osoitus muutoksesta. Asiat ovat nyt toisin. Kättely oli pieni ele siihen suuntaan, että vastuut, velvollisuudet ja valtuudet olisi järjesteltävä uudestaan. Se oli osoitus siitä että hän arvosti ihmisiä ja piti heitä vertaisenaan yhteisen tehtävän edessä. Heidän välillään oli nyt kontakti. Ensimmäisillä kerroilla juuri kukaan ei katsonut silmiin, koska vanhaa johtajaakaan ei tohtinut silmiin katsoa.

Mutta vuoden päästä se oli kuin eri talo. Sen aisti heti ovelta. Vanhukset ja heidän omaisensa olivat selvästi tyytyväisempiä saamaansa palveluun.

Kättely oli ensimmäinen ele ja askel uuteen suuntaan. Se kysyi uskallusta nuorelta johtajalta. Mitä muutkin ajattelivat sellaisesta: ”Tällainen naiivi ele”… ”mitä se nyt meinaa”… ”uusia kotkotuksia”… ”vanha johtaja nauraisi kun näkisi”…

Niin se käy. Uusi hoitaja ei sitä ääneen sanonut, mutta hän oli ottanut lusikan kauniiseen käteen ja ajatteli että ”so what, I don’t care, minähän kättelen vaikka Kiinan keisaria jos niikseen tulee…”  

Mutta mikä oli se esimerkki parin päivän takaa? Eräs kulutustavaraliikkeen yrittäjä päätti, että nyt on aika aloittaa säännölliset palaverit. Hän oli ostanut liikkeen jokin aika sitten, eikä siellä sellaisiin oltu totuttu. Toiminta oli pääpiirteittäin kunnossa, mutta pientä sähläystä ja epätietoisuutta oli himpun verran liikaa.

Liikkeenpitäjä rakensi palavereiden sisällön. Käsiteltävät asiat:

1) miten meillä menee –> Fiilisbarometri. Hyvät ja huonot jutut edellisen kokouksen jälkeen.

2) talous –> Liikevaihto ja kate viime kerrasta sekä tavoitteissa pysyminen (tästä lähtien seuranta on taukohuoneen seinällä eikä kukaan voi olla tietämättä mitä on myyty ja millä katteella)

3) asiakaspalvelu –> palautejärjestelmän sato viime kerran jälkeen ja sen pääpointit ja mistä hyvä ja huono palaute johtuu? Onnistumisten juhlinta.

4) To do –lista –> käsitellään edellisen palaverin jälkeen to do –listalle merkityt aloitteet, ehdotukset ja muistutukset.

5) viestinnälliset asiat puolin ja toisin (työvuorohuomiot, kampanjat, uutiset, koulutukset jne.)

6) Muuta asiaa –> Lähinnä henkilöstöasioita

Aikaa kuluu max 1 tunti kun ollaan jänteviä ja pontevia. Muistio syntyy reaaliaikaisesti ilmestyy sovittuun paikkaan viimeistään seuraavana päivänä.

Mitäs ihmettä tässä nyt sitten on? Yrittäjä ei uskonut mihinkään hokkuspokkus –temppuihin mutta ihmetteli vaikutuksia heti ensimmäisen palaverin jälkeen. Ihmiset tekivät asioita joita ei oltu totuttu näkemään. Hän oli varma että asiakaspalvelu parani. Hänestä vain tuntui siltä. Sanoin hänelle: “liikevaihdossasi on selvä potentiaali 20% kasvuun. Katteessa vielä enemmän. Joko uskot että pienet asiat voivat merkitä paljon?”

Mutta tärkein asia olivat kuitenkin munkit jotka ilmestyivät seuraavana aamuna liikkeen taukohuoneen pöydälle. Eräs myyjä oli ne tuonut. Kun siihen kysyttiin syytä, sokeria kaikkien suupielissä, niin hän sanoi että ”toin ihan muuten vaan. Oli niin herkullisen näköisiä tossa naapurin konditoriassa.”

Siinähän ne olivat olleet tuoreina joka aamu jo monta vuotta. Miksi juuri nyt?

On hyvin naiivia ajatella että ensimmäinen onnistunut palaveri ja aktiviteetin nousu sai sen aikaan. On suorastaan lapsellista uskoa että hoitajan kättelyillä ja ensimmäisillä palavereilla voisi palvelun taso nousta saman tien tai katteet parantua.

Mutta kun sen näkee, niin sen uskoo. Mielelläni olen sitten naiivi näissä asioissa.

Työhuoneeni seinällä, suoraan silmien edessä roikkuu keraaminen laatta. Siihen on kaiverrettu virke: ”Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotain.” Eilen olin juttelemassa luottamusmiesten kanssa oman organisaation kehittämisestä. Tärkeätä oli tietenkin se, että kaikkien edunvalvojien ja osapuolten olisi kyettävä astumaan ulos ns. edunvalvontakaapista, kehittämisen kumppaneiksi ja moottoreiksi. Mutta tärkeintä taisi olla kuitenkin se, että lähdetään ylipäätään liikkeelle kehittämisasioissa. Vaikka sitten kättelemällä ensin kaikki tai järkkäämällä se ensimmäinen yhdistetty työ- ja kehityspalaveri, vaikka sen malli olisikin vielä vähän hakusessa.   

Hyvä johtaja ei tee koko ajan paljon pieniä ja suuria päätöksiä. Se on hullun hommaa ja lähinnä osoitus vajavaisesta delegoinnista. Hyvä johtaja tekee vähän mutta tärkeitä päätöksiä. Hän ottaa pieniä askelia, joilla hän laittaa itsensä alttiiksi naurulle ja kritiikille, mutta joiden tärkeydestä hänellä on aavistus.

Kosminen hetki tarkoittaa minulle sitä että on tekeillä jotain sellaista, jolla saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia elämään tai johonkin sen osaan, kunhan vain osaa ja haluaa tehdä valintoja. Ne saattavat olla rohkeita ja jopa riskialttiita. Mutta on todennäköistä että ne johtavat ainutlaatuiseen tulokseen.

Itse olen tehnyt valintojani työelämässä vaiston ja rationaalisen järjen perusteella, kuten yleensä on tapana tehdä. Tärkeintä on ollut että valintoja on ylipäätään tehnyt. Mikäli olen miettinyt ”pitäisikö?” tai ”eikö pitäisi?”, olen yleensä vastannut ”kyllä pitäisi”.

Uskotko johdatukseen? Minä en haluaisi, mutta joskus ajattelen, että tekemäni pragmaattiset valinnat kosmisilla hetkillä pukeutuvat johdatuksen asuun.   

Olen toiminut palkkatöissä laajasti ottaen HR:n kentässä ja viimeiset pari vuotta yrittäjänä lähinnä erilaisten kumppanimallien kautta isompien toimijoiden kanssa. Kaikki on ollut todella jees. Olen sitoutunut eri instituutioiden palvelukseen. Olen usein ollut sisällä niissä, mutta kuitenkin ulkona. Kuulkaapa, se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto riskeineen kaikkineen.

Viimeisen parin kuukauden aikana olen tuntenut kuinka kosmisen hetken pyörre on ilmestynyt pyörimään lähelleni. Tunnen että kohta saattaa olla edessä iso valinnan paikka, kunhan olen vain tarkkana. Kyllä tai ei? Täysillä vai ei? Puolivalot on ehkä kaikkein huonoin vaihtoehto.

Riskianalyysit on tehtävä, mutta lopulta kyse on vaistonvaraisesta tunteesta. ”Kyllä” vai ”ei” – ne eivät taivu eri tasoisiin valintoihin. On vain kaksi vaihtoehtoa. Se tekee useimmista ihmisen valinnoista niin viimeisen päälle inhimillisiä.

Nyt käsillä oleva talouden myllerrys saattaa tuhota monta unelmaa, jopa ne todellisuudet joissa on päästy lähelle unelmaa. Tämä saattaa kokea minuakin tai läheisiäni. Sitä ei koskaan tiedä. Mutta perinteisesti tällaiset ajat ovat myös kehottaneet ihmisiä toimintaan: ”Nyt kannattaa perustaa yritys!”, ”kerää jengi kokoon ja hyödyntäkää osaamisenne!”, “käykää etelänavalla!”, ”muuta luolaan nyt ja tule pois taas kun aurinko alkaa paistaa!”

Olen varma siitä että liian monet ihmiset tuhlaavat energiansa valittamiseen, surkutteluun ja toisten panetteluun, samaan aikaan kun kosmiset hetket kiitävät heidän ja heidän alitajuntojensa ja aistiensa ohi. Yleisesti ottaen ihmiset keskittyvät liian usein työssä ja muussakin elämässä vääriin asioihin. He katsovat vääriin suuntiin tai vain omaan napaansa. Kenelle siitä kuuluu kiitos?

Unelma on aina unelma. Siitä ei koskaan voi tulla totta. Se ei ole unelman tarkoitus. Siksi minusta ”unelmistasi voi tulla totta” on minusta hiukan epäilyttävä sanonta. Mutta todellisuus tekee unelmia. Ainakin minun kohdallani erityisesti viimeiset pari vuotta elävää elämää ja sen realismia ovat mahdollistaneet tiettyjen unelmien synnyn. Saattaa olla että nyt korvissani ja mielessäni vihjaileva ääni etenee nopeastikin kosmiseksi hetkeksi jolloin on tehtävä päätös hypätäkö sen mukaan.   

Lopuksi viisaus parhaiden self-help –gurujen malliin:

Luo tarina, joka on looginen sinulle ja tärkeimmille läheisillesi, äläkä piittaa siitä mitä ”suuri yleisö” ajattelee elämästäsi satunnaisilta näyttävien koukeroiden keskellä. Näin tulet todennäköisemmin voimaan hyvin kuin epäonnistumaan. 

PS. Kosmiseen hetkeen pitää olla valmis. Joskus se tarkoittaa hyvin nopeaa hetkeä ja toimintaa vaistonvaraisesti. Kun leppäkerttu on lähdössä lentoon, se avaa kuorensa ja levittää siipensä. Se on yleensä vajaan sekunnin paikallaan, jonka jälkeen se lentää pois. Sain taannoin täydellisen kuvan siitä tuolla hetkellä. Miksi? Siksi koska tuuli jonkun verran mutta ei liikaa, alusta oli epämukavan liukasta puuta ja minä lähestyin sitä. Tunsin että nyt kannattaa olla valmiudessa. Kohta tapahtuu jotain. Se oli pieni kosminen hetki.