Mietin tämänpäiväisten kokemusten perusteella sitä kuinka paljon narisijat saavat oikeutta työelämässä, ja kuinka väärin se on muita kohtaan. Kuinka yksin ihmiset, sekä esimiehet että kollegat, ovatkaan narisijoiden edessä. Pahin tapaus on johtaja joka narisee jatkuvasti.  

Oletteko koskaan törmänneet siihen, miten “maan hiljaiset” tekevät hyvää työtä sen enempää valittamatta ja samaan aikaan työpaikan narisevat rattaat pitävät melua, mutta heidän työnsä jälki ja määrä on korkeintaan kohtuullista?

Suomi on poikkeuksellisen yksilökeskeinen maa. Tarkoitan siis siinä mielessä, että viimeiseen asti yksilöllä on järjestelmä uein puolellaan. Tarkoitan siis myös sitä, että yksilön vastuusta ei enää tunnu puhuvan kukaan. Yksilön vastuu on epämiellyttävä aihe. Se on aina konservatiivien juoni vapaiden kansalaisten kahlitsemiseksi tai johdon riiston apuväline.

Helpointahan tässä tilanteessa on syyttää johtoa ja johtamista tai tässä tapauksessa tietysti minua, ymmärtämätöntä helppoheikkiä. Johtaminen ja johtajat ovat helppoja syntipukkeja mihin tahansa. Ensimmäisen tasonkin esimiesten jatkuva nuijiminen on ollut muotia siitä saakka kun yksilön vastuu poistettiin poliittisista syistä hyvinvointivaltion keskustelulistalta. Ei ihme etteivät johtamistyöt kiinnosta. No, eipä niistä juuri ekstraa maksetakaan.

Johtaminen ja johtajat ovat mukava asia. Sinne saa kaataa kaiken joka on epämiellyttävää tai joka ihmistä, siis tässä tapauksessa narisijaa, vaivaa muuallakin kuin työssä. Mikäli johtajaa ei olisi, hänet olisi keksittävä. Ei häntä työn organisoinnissa tarvitsisi. Hän olisi mukava siksikin, koska hän on aina ääliö.

Joskus, ehkä enenevässä määrin, näen tilanteita jossa esimies tai ylempi johto yrittää parhaansa ja tekee kaikkensa, jotta kaikki narinan aiheuttajat saataisiin korjattua. Järjestetään 10 000 euron kehittämisohjelma. Mutta se ei auta. Pölvästikin näkee että ongelma on narisijassa, hänen yksilöllisessä elämässään ja persoonassaan. Eikä siinä tilanteessa auta kevennetty työviikko tai työtehtävien muutokset.

Ikävintä on nähdä, kuinka narisija katsoo olevansa koko työyhteisön asialla. Tosiasiassa moraalia syö kuitenkin se, että muut eivät saa sitä palkkiota työstään, joka heille kuuluisi narisijan varjossa. Paradoksaalista on siis se, että narisija palkitaan ylenmääräisellä ymmärryksellä ja väkisin keksityillä parannuksilla, kun nimenomaan “maan hiljaisilla” ovat aina ne parhaat kehittämisehdotukset. Heitä siinä pitäisi kuunnella!  

Mitä tehdä narisijalle? Hänelle olisi näytettävä ovea. Syöpäpesäke olisi leikattava pois. Mutta se on: 1) poliittisesti hyvin epäkorrektia (edes puhua moisesta) ja 2) laitonta (mikäli ei ole päteviä tuotannollis-taloudellisia tai muita syitä).

Narina, tuo hyvinvointiyhteiskunnan avaruuteen kaikuva kääntöpuoli.

Kysymys: Mitä tehdä narisijoille? Kuinka usein narina on aiheetonta?

Mietin tänään että alussa oli ihminen. Kuinka hänestä tuli työläinen? Ja työläisellä tarkoitan jokaista meitä, alipalkatusta pätkätyöläisestä korkeimpaan johtajaan. Entä miten työläisestä tuli niin monimutkainen olio? Mitä sitten? Antakaa kun selitän lyhyesti.

Alussa oli ihminen. Sitten tuli sivistys. Lopulta tuli teollistuminen ja modernin ajan auringonnousu. Niiden myötä Ihmiselle tuli oma laatikko. Oma paikka, tehtävä, toimialue. Neljä seinää. Kuvitelkaa että piirrän seinät fläppitaululle: tsok, tsok, tsok ja… tsok. Ihminen saa rajoitusten myötä oman tilan. Jätetään yhteen nurkkaan ilmarako. Piirretään viereen liukuhihna. Näin ihmisestä tulee työläinen ja modernin yhteiskunnan jäsen.

Mutta kuinka työläisen ympärillä onkaan tyhjää! Hänhän ei voi elää ilman perustarpeiden tyydyttämistä. Piirretään ihmiselle vesikuppi ja leipä. Mutta miten hän voi nauttia niitä? Liukuhihna käy koko ajan. Työläiselle täytyy luoda taukojärjestelmä. Nopeilla siveltimenvedoilla piirretään hänen avukseen tieteellinen liikkeenjohto. Hänen parhaakseen. Tsok, tsok, tsok…

Mitä ihmettä, työläisen teho vaihtelee sen mukaan kuinka lämmintä hänellä on ja kuinka hyvät valot hänellä ovat! Häntä kannattaa siis analysoida ihmissuhdekoulukunnan uusilla välineillä. Piirretään hänelle avuksi siis uusi teoria. Hänen parhaakseen. Tsok tsok…

Mutta työläinen tarvitsee loppujen lopuksi uusia tavoitteita, siis tulostavoitteita. Piirretään työläiselle laatikkoon taas uusia välineitä. Sinne mahtuu sekaan tulosjohtamista, tavoitejohtamista ja uusi hieno strateginen koulukunta. Hänen parhaakseen. Tsok, tsok, tsok…

Mutta miten on tasaisen laadun laita? Pystyykö työläinen siihen? Ei oikeastaan. Onneksi hänen avukseen voidaan luoda uusi hieno laatujohtamisen teoria ja iso kassillinen välineitä. Se on johdon tehtävä! Näin se käy! Hänen parhaakseen. Tsok, tsoook, tsok…

Sitten otetaan yhteys laatikon ulkopuolelle, muihin laatikoihin: tarvitaan kaikkien yhteistä räjähdysvoimaa! Tarvitaan siis teoriat tiimeistä ja tiimien välisestä yhteisöllisyydestä. Voitaisiinko johtaja jopa poistaa kuviosta kokonaan, kysytään seminaareissa ja konsulttien puheissa. Näin piirretään tiimit työläiselle. Hänen parhakseen. Tsok tsok, tuosta vain…

Mutta osaaminenhan on kaiken perusta, sanotaan yhtäkkiä. Osaamisen johtamisen teoria on uusi mullistava keksintö. Se kannattaa ottaa todellakin huomioon. Teoreetikko tulee taloon. Teoria piirretään vielä vapaansa olevaan nurkkaan. Tsok tsok!  

Nyt työläisen olo alkaa käydä jo hieman ahtaaksi. Sille on kertynyt vuosikymmenten aikana jo paljon teorioita ja välineitä, uusia ja jo hiukan pölyttyneitä. Hän mahtuu tuskin istumaan laatikossaan. On teorioita, malleja, elektroniikkaa, välineitä, lippuja, lappuja ja monimutkaisia kuvioita. Kauas taakse oli jäänyt raamatullinen alku: ilma, vesi, ravinto. Ei ihme että puhutaan paosta jonnekin muualle, mihin tahansa, jossa on enemmän tilaa.  

Työläisestä on tullut johtamisen kävelevä laboratorio. Johtamisen “uudet tuulet” alkavat aina siitä, mikä on todella monimutkaista. Tullakseen huippujohtajaksi tai (henkilöstö)johtamisen teoreetikoksi tai speasialistiksi on empimättä aloitettava mahdollisimman etäisestä ja kapeasta jatkosta. Mutta onko niin, että käytännön johtajat ja “esimiehet” – kaikki nuo kenttätestaajat – eivät pysyisi mukana kaikessa tässä? Aivan kuin kaikkea hienoa käytettäisiin kentällä suruttomasti samalla tavoin kuin pahimmat puoskarit hyödyntävät lääketiedettä: ilman lupaa tai ainakin väärin.

Eikä syy ole sen johtajan tai esimiehen. Syy on teorian. Useimmat johtamisteoriat ja koulukunnat painottavat kaikkea muuta kuin työläisen omaa kokemusta ja tietoja prosessien, tuotteiden, palveluiden tai johtamisen parantamisesta. Samalla kun työläisen laatikko on täyttynyt kaikesta sinne tungetusta tavarasta, niin aivan kuin ihminen, työläinen ja johtamisen alku - tuo sinällään käsittämättömän monimutkainen – olisi kokonaan unohdettu. Aivan kuin olisi unohdettu yksinkertaisin asia: saada ihmisistä esille heidän parhaat puolensa ja hyödyntää kaikkia heidän tietojaan.

Olisi syytä siivota työläisen laatikkoa ja täyttää se aidosti hänen itsensä vahvuuksilla ja palkita kunnolla niiden käyttämisestä

Kysymyksiä:

Mitä tapahtuisi, jos ne työläiset jotka yleensä jätetään kaiken toiminnan suunnittelun ulkouolelle, otettaisiin täysillä mukaan? Mitä tapahtuisi jos johtajat ja asiantuntijat alkaisivat aidosti kuunnella marginaalissa olevien ihmisten ääntä ja ehdotuksia käytännön toiminnan kehittämiseen liittyen? Mitä tapahtuisi jos jokainen työläinen velvoitettaisiin tietyllä rytmillä ja systematiikalla aina samaan pöytään ylimmän johdon edustajien kanssa puhumaan aidosta käytännön kehittämisestä? Vaatisiko se enemmän työläisen vai johdon nöyrtymistä johonkin sellaiseen mitä ennen ei ole koettu? 

Kuinka suuri osa organisaatioista on tällaisia? 

Vähenisivätkö tällöin epärealististen muutoshankkeiden jatkuva toteuttaminen? Alettaisinko tällöin puhua todella tärkeistä asioista toimintaan, tuotteisiin ja asiakkaiden menestymiseen liittyen? Pidentyisivätkö työurat? Vähentyisivätkö sairauspoissaolot? Parantuisivatko katteet? Nousisivatko osakkeiden kurssit? Kuinka paljon hauskempaa kaikki olisi?  

Tehtävä: Ota yllä olevat kysymykset esille heti organisaatiosi johdon tai henkilöstöjohdon kanssa. Katso miten he reagoivat ja lähetä vastauksesi allekirjoittaneelle (ville.saarikoski(at)konekti.fi).

Inspiraatiota antoivat: Apinoiden odotus; matkantekoromaani (Andrei Bitov, 1994) sekä Toivon Johtaminen (Pauli Juuti, 2005).