Olin perinteisillä Uudista&Uudistu –messuilla  (10.20-11.00 tila 24) seuraamassa paneelikeskustelua jossa puhuttiin Suomen suurimmasta yhteiskunnallisesta haasteesta: velliperseisyydestä.

Osallistujat: Faktan päätoimittaja Heidi Hammarsten oli puheenjohtaja, sponssaavat tahot markkinoivat ja Jari Sarasvuo komppasi. Asian esitetty ydin oli seuraavanlainen:

Kaikki kyllä jaksavat puhua Kreikan tilanteesta mutta monin verroin ja miljardeittain merkittävämpi asia on hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisten valahtaminen hitaasti mutta varmasti heikkokuntoisiksi ja sitä myötä työkyvyttömiksi velliperseiksi. Tätä menoa vuonna 2035 yli kolmasosa suomalaisista miehistä on kuntoluokassa ”huono”. Poliitikot edustavat kansaa siinä mielessä että kukaan ei uskalla tarttua asiaan. (Surprise…)

Kyse on sosiaaliturvan rahoituspohjasta, toisin sanoen nykymuotoisen suomalais-länsimaisen elämäntavan kohtalosta. Eikö tätä muka nähdä?

Työkyvyn ja koko työelämän ongelma on hyvin yksinkertainen: nuoret eivät halua ja vanhat eivät jaksa. Tässä on suora yhteys ihmisten kuntoon. Huonontuva terveys ja toisaalta hillitön lääketeollisuuden markkinointikoneisto muodostuu kilpailukyvyn esteeksi. Ihmiset lääkitään riskittömiksi, eli hengiltä. Hyvinvointiyhteiskunta rakastaa ihmiset heitteille. Vähenevä koululiikunta ja usko valistuksen voimaan ovat tästä esimerkkejä. Yritykset menevät mukavasti samassa jonossa. Usein henkilöstön kunto eli työkyvyn perusta on tabu. HR:n on kiva puhua fiksuja joka toinen vuosi messuilla.

(Ai joko se teidän talo valmistui? Raakastin sun pihasuunnitelmaa! Meidän poika on sählyjoukkueen kapteeni! Terveisiä kotiin! Jouduttiin valitettavasti vapauttamaan parisataa työntekijää viime vuonna. Terveisiä kotiin! Tsemppiä jatko-opintoihin!)    

Sillä tämä jos mikä on totta: terveydestä, elämäntavoista ja liikunnasta puhuttaessa ei voida jättäytyä ihmisten omaehtoisen itsekurin varaan. Se toimii pienelle osalle, joka liikkuu joka tapauksessa ja osaa ja haluaa etsiä tietoja itsekin. Muuten valistus ja usko itsekuriin on myytti, sairas myytti.

Otetaan nyt edes pari yksinkertaista keinoa, joista voisi lähteä liikkeelle jotta Suomi voisi olla edes olemassa vielä parin-kolmen vuosikymmenen päästä :

- Työantajan pakottamaa, kaikille yhdessä ja erikseen sopivaa  liikuntaa muutama tunti viikossa työajalla. Kun kaikki valistuskampanjat ja itsekuriin perustuvat keinot lopetetaan ja kunto nousee, ”liikuntatunneilta” voidaan maksaa tuplapalkkaa.

- Koulupäivien aloitus juoksemalla kilometri täysillä ja siihen perään puoli tuntia sählyä tai jalkapalloa. Johan alkaisi energia suunnata oikeisiin asioihin. (Tosin anna kun arvaan: tietyt vanhemmat soittaisivat opettajalle ja anoisivat lapsilleen erityislupaa jättäytyä pois koska juuri oma lapsi ei pidä juoksemisesta. Look who’s talking…)

Länsimaissahan lihotaan. Väitän että jos suomalaisen suuren yrityksen keskipaino laskisi pari kiloa ja saataisiin aikaan aito liikunnallinen kulttuuri, seuraukset olisivat hämmästyttävät. Yritys tekisi enemmän voittoa, sillä totta kai sillä olisi vaikutusta työkyvyttömyyseläkemenoihin, sairauspoissaoloihin ja yksinkertaisimpaan tuottavuutta laskevaan asiaan: v____tukseen. 

Liikunta ei ole yksin mikään ratkaisu, mutta sen puute ja huono kunto tekee kaikista ratkaisuista hyvin vaikeita. Kysymys on siirtymisestä pois mukavauusaalueelta:

- yksittäisten kansalaisten

- yritysjohdon

- poliitikkojen ja virkamiesten. Heistä lähes kukaan ei uskalla puhua näistä asioista.

- Työterveyshuollon. He keskittyvät edelleen vajaakuntoisiin. Lääkäreitä ei peruskouluteta muuhun kuin sairauden hoitoon ja lääketeollisuuden palvelijoiksi.  

- Ja ehdottomasti myös HR:n.

Hei kaikki hyvinvoinnin kehittäjät ja konsultit: älkää hyvät ihmiset jättäkö suunnitelmistanne pois liikuntaa ja fyysistä kuntoa. Sen olisi oltava hyvinvointipalvelujen prioriteettilistalla erittäin korkealla.  

PS. Te jotka nostatte esiin argumentin terveysfasismista, niin olkaa hyvä vaan. Tässä on kuitenkin kysymys ihmisestä biologisena olentona. Eikö ihminen ole kuitenkin luotu biologisena otuksena aktiiviseksi toimijaksi eikä velliperseeksi lillumaan hyvinvointiyhteiskunnan riippumatossa? Kaikki on suhteellista. Lillujat ovat kai sitten vain toisenlaisia fasisteja.

Esimiehiä on Suomessa kymmeniätuhansia: ylintä johtoa, osastojohtoa, keskijohtoa, alempaa keskijohtoa, ylempiä esimiehiä, kaiken maailman osastoesimiehiä ja sitten on vielä vuoropäälliköitä ja ihan tavallisia ensimmäisen tason esimiehiä. Arjen esimiestyön sankareita, alasta riippumatta.

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana viettänyt satakunta päivää erilaisissa työyhteisöissä ihan siellä lattiatasolla. Melko paljon nimenomaan sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla. Kokemukset ovat hiukan ristiriidassa sen puheen kanssa joka kuvailee tämän päivän ja huomisen vaatimuksia työelämässä. Niihin lukeutuvat esimerkiksi seuraavat tiivistykset:  

- tulevaisuudessa ja jo nykyään johtaminen ja työyhteisöjen toiminta muistuttaa nuotitonta ja improvisoivaa jazz-yhtyettä.

- ainoa keino ”pysyä elossa” tai ainakin vauhdissa mukana on kehittyä jatkuvasti paremmaksi.

Järkipuhetta, järkipuhetta… Näinhän se on. Näin itsekin juttelen toisinaan erilaisten kohderyhmien kanssa.

Toisaalta, ei ole syytä innostua liikaa ja yleistää kaikkia uusia trendejä koskemaan kaikkia olosuhteita. Mietin kokemuksiani sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilta. Tuntuu että siellä on vähän erilaiset paineet ja prinsiipit:

- Työ on suureksi osaksi tarkkaa työtä, jossa ”jazzin soitto” tekisi hulluksi niin hoitajat kuin asiakkaatkin: esimerkkeinä ruokailuajat, lääkitykset, oikeaoppinen asiakkaan fyysinen käsittely, raportoinnit tiettyyn aikaan, ihmisten tilassa tapahtuvien muutosten täsmällinen ja oikeaoppinen kirjaus. Suuremman vapauden aluetta on kuntouttava toiminta, jossa voi jo vähän jazziakin soitella.   

- Esimiestehtävät kiinnostavat sitä vähemmän, mitä enemmän toistetaan ”jatkuvasti yhä paremmaksi” kehittymisen ideaalia. Viime vuodet ovat lykänneet esimiesten harteille suuren määrän uusia velvollisuuksia ja vastuita. Siinä mielessä onkin ollut pakko kehittyä jatkuvasti yhä paremmaksi. Ikävää vain että esimiestehtävät eivät oikein kiinnosta ja niistä on enemmän pakoa poispäin kuin vetoa niitä kohti —> ”Kun vähempikin riittäisi”.

Kun kumartaa esimiestyössä ”jatkuvan yhä paremmaksi” kehittymisen suuntaan, niin pyllistää sinne missä kuvataan nuorempia sukupolvia downshiftaavina kohtuullisen elämän etsijöinä. Sitäkin puolta korostetaan näinä aikoina. Eikö näissä ole ristiriita vai onko logiikassani jokin valuvika?

Eihän Suomikaan ole koskaan ollut oikeasti teollinen yhteiskunta, se on yleistys. Jotkut paikkakunnat olivat teollisia. Ehkä jazz-orkestrointi on vain vähän liioiteltu puhetapa, joka pätee tiettyihin toimialoihin tai organisaatioihin.

Tarvitaan myös kehittäjiä ja suurempia instituutioita jotka muistavat muotipuheiden toisen puolen, eli ne arjen sankarit, jotka järjestävät vastuuvuoronsa tehtävät odotusten mukaan niin, että tulee ihmiset ja asiat hoidettua ilman mitään yllätyksiä kenenkään näkökulmasta. Se on turvallista ja se turva pitää ihmisille suoda. Varmuudessakin on tarpeeksi tekemistä. He eivät ole opetelleet jazzia eikä se edes kiinnosta. Mutta viikonloppuna lähikaraoksessa irtoaa ”Mä joka päivä töitä teen” ihan loistavasti.

Luen parhaillaan erästä uunituoretta suomalaista johtamiskirjaa. Se lähes tukahduttaa minut. Se vyöryttää lukijalle johtajan hyveitä, ominaisuuksia ja taitoja, joita ilman ei ole ”hyvä johtaja”. Miten tämä on mahdollista? Näitä kirjoja ja oppaita tuntuu edelleen tulvivan markkinoilla. Kuinka vahva onkaan edelleen Muutosjohtajan myytti.  

Toinen kirja, Living Leadership, edustaa toisenlaista näkemystä. Sen mukaan Muutosjohtajan myytti, eli Transformational leadership on keisari ilman vaatteita.

Transformational leadership on paradigma. Siitä tuli aikoinaan dominoiva käsitys johtamisesta, ja se voi edelleen hyvin. Se on niin ideaalinen käsitys ympäri maailmaa, niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla, ettei sitä voi kyseenalaistaa joutumatta paitsioon tai naurunalaiseksi. Sellaisen asian haastaminen on hyvin vaikeaa.

Transformational leadership nojaa muutamaan perusperiaatteeseen. Johtajan pitää olla:

- Visionääri (kuvailla ja kertoa tulevaisuus ja luoda siitä houkutteleva kuva)

- Inspiroija (todellinen kommunikoija kaikkien sidosryhmien suhteen)

- Tuloksentekijä (hän todella saa asiat tehtyä ja tuloksia aikaan)

- Sankarillinen (hänessä jotain joka erottaa hänet muista, ainakin henkilöstöstä)

- Valtuuttaja (hän todella saa ihmisistä kaiken parhaan irti)

Tuloksena on ideaalinen kuva, jonka keskiössä yksilö, ihminen, jota voidaan nimittää nimikkeellä ”hyvä johtaja”. Hyvä johtaja on ikoni, jota varioimalla voidaan kirjoittaa rajaton määrä johtamisoppaita, rakentaa rajaton määrä kursseja ja kirjoittaa rajaton määrä rekrytointi-ilmoituksia (joihin tulee joskus yhä vähemmän hakemuksia…)

On samalla sääli ja myös oireellista että tämän ikonin varaan on rakentunut monta superjohtajan imagoa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että monet heistä ovat myös pudonneet tai pudotettu valtaistuimeltaan. Tuloksena on ollut pahimmillaan koko organisaation tuhoutuminen. Kuinka moni organisaatio onkaan yhden tai korkeintaan muutaman ”hyvän johtajan” varassa. Uskomatonta! Ja edelleen heitä kasvatetaan ja haetaan lisää samoilla vaatimuksilla.

Kolme tärkeintä seurausta ikonisen Transformational leadership –ideaalin seuraamisesta:

1. Epärealistiset odotukset. Yhä useampi ei enää halua ylimpään johtoon. Yhä useampi ei enää halua edes keskijohtoon. ”esimies on koiran virka”, minullekin on todettu useita kertoja. Eipä ihme, kun opettajat, konsultit, konsulttikirjailijat, ylempi johto ja alaiset asettavat häneen epärealistisia odotuksia.  

2. Alaiset eivät enää anna parastaan ja kyynistyvät. Pitämällä yllä vähänkään sankarillista kuvaa, alaiset alkavat odottaa johtajalta kaikkea, joskus myös omien töidensä tekemistä. Ja toiseksi, mikäli työyhteisön tai työntekijän tekemisiä kyseenalaistetaan, tuloksena on tämä ajatus: ”no näytä miten se homma hoidetaan, sinähän tässä olet esimies.”

3. Yhteys johtajan ja alaisten välillä katkeaa. Muutosjohtajan ideaalin mukaan on oltava selkeä ero johtajan ja alaisten välillä. Alaiset ovat tavalla tai toisella yleisö, aito yhteys tai kaveruus ei ole mahdollista. Kovissa paikoissa luottamusta ei välttämättä sitten olekaan olemassa.

4. Johtajat tajuavat muutosjohtajan ideaalin olevan saavuttamaton. Lopulta muutosjohtajat tajuavat, että he eivät pysty täyttämään ylemmän johdon, hallituksen tai osakkeenomistajien tavoitteita tai pitää yllä ideaalia. Ja kuitenkin heidän harteillaan on edelleen ideaali. Kaikki huokaisevat: ”voi kun tulisi joku todellinen muutosjohtaja ja hoitaisi homman…”

Kysymyksiä:

- Tästäkö tässä kaikessa hässäkässä onkin kyse?

- Tämänkö vuoksi tarvitaankin erillisiä alaistaidon kursseja?

- Mikä on ”riittävän hyvä johtaja”?

- Miten saada ihmiset taas kiinnostumaan johtamistehtävistä?

- Miten korjata vuosikymmenten tuhot ja saada koko organisaatio saadaan mukaan kehittämään asioita ilman oletuksia viisaammista johtajista?

Mutta aivan ensin olisi syytä heivata laidan yli Transformational leadershipin ideaali ja kääriä hihat realistisemman ja arkipäivään sopivamman johtamisen ja esimiestyön puolesta.

Inspiroija: Living Leadership; A Practical Guide for Ordinary Heroes (FT Prentice Hall, 2009)