Ei kaunistella: Kaikki oli luisunut päin peetä.

Muistelua vuosien takaa eräästä tuntemastani yrityksestä.

Johtamiskulttuuri oli hauras kuin kevään ensi verso. Se heilui tuulessa, oli taipuisa ja vielä kovin nuori. Mutta jokin geenivirhe siinä oli, sillä se oli jo syntyessään kuin loppuun palanut. Se rakentui sattumanvaraisista myyntikampanjoista, tempoilevista palavereista ja “sovitaan-yksi-juttu-minä-tiedän-miten-selviämme-tästä” -periaatteista.

Suurin ongelma muodostui johtamisen ja omistajuuden yhdistelmästä. Toimitusjohtaja oli myös ainoa omistaja. Tulevaisuuden kannalta tämä aiheutti erittäin harmillisen asetelman: estoinen ja kädet puuskassa puuskuttava persoona ei antanut myöten ajatukselle palkata “ihan oikea” ja rautainen ammattijohtaja. Sellainen ei tullut kysymykseen. Mutta sellaista yritys kaipasi, toden totta.

Johtaja oli erittäin hankala persoona. Huono itsetunto yhdistyi keskiaikaisiin ajatuksiin johtamisesta. Jos homma ei pelaa, niin kaadetaan sulaa lyijyä syliin ja katsotaan miten käy. Jos ja kun käy huonosti, niin ollaan tukevasti sisäisen urakehityksen sivuraiteella. Ja siltä raiteelta on vain yksi tie: ulos yrityksestä. Toimivan johtamisen välineitä ei ollut olemassa. Ei ollut kunnollista toiminnan seurantaa ja työn suunnittelua, saatikka suoritusten arviointia ja johdonmukaisuutta tulevan menestymisen saavuttamisessa.

Johtaminen, verrattuna aidosti toimivaan ja hyvään johtamiseen joka on tuloksellista kaikella tapaa, oli kuin ruuvipenkin ja psykoterapian vertailua. Ruuvipenkissä ihminen on vain materiaa, jota venyttää eri suuntiin välittämättä siitä, että hän on tunteva ja tiedostava olento. Tämä oli tuntematon ajatus yrityksen johtajalle. Ja tulokset on helppo päätellä. 

Ainoa filosofia ja selviytymiskeino oli myynnin kehittäminen. Kaikkien piti osallistua myyntiin. Kaikkien piti soittaa asiakkaille (lue: kenelle ja mihin tahansa) ja vimmaisesti tavoitella asiakaskäyntejä, tarjousten tekemistä ja niiden myötä sitä ainoaa asiaa, joka voisi nostaa yrityksen keväisen jään alta takaisin pintaan: liikevaihtoa. Katteella ei ollut niin väliä. Eikä hyvillä palveluiden kehittämisellä.

Ja kun palvelut olivat hiukan keskeneräisiä, niin aina voi feikata. Feikkaa niin kauan kuin saat tapaamisen aikaan. Tapaamisessa feikkaa vielä enemmän. Jos saadaan aikaan toinen tapaaminen, aletaan yrityksessä miettiä, mitä asiakkaalle pitäisi oikeastaan tuottaa ja tarjota. Briljantti ja niin kaunis periaate. Mutta todellisuudessa ja vähänkään pidemmällä tähtäimellä käyttökelvoton ja tuhoisa.

Myyntiorganisaatio on kaunis sana, senhän tietävät kaikki. Mutta kun siitä tehtiin lainapeite, joka tukahdutti kaiken muun alleen, niin tulos oli epätoivottu. Kun se sai yliotteen muiden tärkeiden asioiden kustannuksella, niin silloin pitkän tähtäimen menestymiseltä lähti pohja pois. Ja kun ei-myyjistä yritettiin tehdä väkisin myyjiä muutamassa kuukaudessa, niin alkoi pakokauhu. Sairaslomat, feikkaaminen (eli myyntiponnistusten ”simulointi”), CV:n päivitykset ja uusien työmahdollisuuksien etsiminen nousivat arvoonsa. Kukaan ei jaksanut sitä menoa. Kovin ymmärrettävää.

Tuloksena oli siis totaalinen romahdus. Väkisin luotujen ja sattumanvaraisten myyntikampanjoiden jälkeen näkyi ensin valonpilkahduksia. Myynti nousi. Mutta kun yleinen taloustilanne alkoi parantua ja työmarkkinat alkoivat taas vetää, niin kolmen ensimmäisen avainhenkilön lähtö sai johtajan raivon valtaan. Se kiihdytti pakokauhua entisestään. Ja ovi kävi. Ja kun palvelut olivat jääneet keskeneräisiksi, sillä niiden kehittämiseen menevä aika käytettiin kaikkien osalta myyntiponnisteluihin, niin liikevaihto ei jatkanut nousu-uralla kovin pitkään. Tuloksena oli moraalinen, käytännön tason johtamisen ja niiden myötä koko yrityksen romahdus.

Johtaja joutui myymään yrityksen rajusti tappiolla pääomasijoittajalle. He palkkasivat yritykseen saneeraavan ja asioita uuteen alkuun pistävän johdon.

Mutta vieläkään vanha johtaja ja omistaja ei myöntänyt sitä tosiasiaa, että hän ei ollut häävi johtaja. Hänen mielestään kyseessä oli häntä vastaan suunnattu salaliitto. Jokainen muu tiesi sen, mistä oikeastaan oli kyse: hänellä oli aivan liian isot saappaat ja kuvitelmat kyvyistään johtaa useiden miljoonien bisnestä. Kun tähän kytkeytyi mukaan omistajuus, niin tuhoisa yhtälö oli valmis.

Hänen legendansa elää yrityksen työntekijöiden kotibileiden sketsiosioissa. Hän on niiden tähti. Kuinka ironista!

Omien kykyjen yliarviointi ja lukkiutuminen yhteen tiettyyn onnen tuovaan asiaan, tässä tapauksessa myyntiin, on riskialtis yhdistelmä. Lukkiutuminen voi johtua johtajien persoonasta, johtoryhmän tai poliittisen johdon tekemistä päätöksistä tai salakavalasta konsensuksesta, jolloin poikkeavat näkemykset tai realiteettien taju hämärtyy.

Tämä tarina ja edellä sanottu ei koske vain yrityksen johtamista vaan se kuvastaa elämää yleensä. Omien kykyjen yliarviointi tai lukkiutuminen yhteen totuuteen on salakavalaa!

Tai ajatelkaapa asiaa yhteiskunnallisen keskustelun kannalta. Vaalien alla keskustelua ja kaiken maailman puhetta on liikkeellä runsaasti. Mihin olemme lukkiutuneet? Mihin tässä maassa on lukkiuduttu? Mitä yliarvioimme?

- ”Tasa-arvo”?

- ”Hyvinvointiyhteiskunta”

- ”Koulutus”

- ”Sosiaalinen media luo uuden maailman”

- “Työhyvinvointi”

- ”Tuloerot”

- ”Monikulttuurisuus”

- ”Vanhusten hoiva”

- Lisää itse… Mitä?

Mikä sitten on hyvästä: keskity vahvuuksiin, ole ratkaisukeskeinen, hae kompromisseja, ole realistinen, suunnittele asioita lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Ja myös: kyseenalaista totuudet jotka eivät ole luonnonlakeja mutta näyttävät epäilyttävän yleisesti hyväksytyiltä.

Oletko koskaan törmännyt sukupuolittuneisiin stereotypioihin työelämässä? Jos ja kun olet, tiedät kuinka ikäviä ne ovat ja kuinka yksin saatatkaan olla niiden edessä. Vaikka kuinka väitämme vastaan, eri sukupuolia arvioidaan työelämässä vanhojen stereotypioiden mukaan. Seuraavassa muutamia havaitsemiani esimerkkejä.

Löytyykö lisää? Mitä voimme tehdä?

Aikanaan, vuosia sitten, olin juhlissa. Kaikilla oli täysi vauhti päällä. Kolme ihmistä istui sohvalla, kaksi miestä ja yksi nainen. He eivät ilmeisestikään tunteneet toisiaan entuudestaan. Joku kysyy että mitä he tekevät työkseen.

Ensimmäinen, mies, sanoo olevansa konsultti tietohallintapuolella. Toinen, nainen, sanoo olevansa myös konsultti, organisaation kehittämispuolella. Kuului lieviä naurahduksia. Että oikein kaksi konsulttia meillä täällä.

Katseet kääntyivät kolmanteen sohvalla istuvaan mieheen. Hänellä oli kaikki eväät suurenmoiseen iltaan. Hän hengähti, katsoi ympärilleen. Hän hymyili viileimmän hymynsä. Hän sanoi: ”Mäkin olen konsultti.”

Huuto- ja naurumyrsky oli valtava. Nachot lensivät ilmassa ja booli alkoi kiehua. Lihapullista tirisi rasva ulos. Cocktailpiirakat suoristuivat ja munavoi härskiintyi silmissä. Ihmiset nousivat seisomaan, heittivät ylävitosia ja vispasivat raivokkaasti käsiään nyrkkeilyä simuloiden.

Se oli elämys. Kolme konsulttia sattumalta samalla sohvalla, samoissa bileissä. Mihin maailma on menossa? Eikö kukaan tässä maassa tee enää mitään JÄRKEVÄÄ?

Jonkin ajan kuluttua lähdimme jatkoille. Huuto jatkui koko illan ajan. Aamulla heräsimme armottomaan psykofyysiseen krapulaan pankkien omistamien lähiökasarmien kätköistä.

Menin töihin. Otin kahvin, puhuin esimiehen kanssa siitä mitä pitäisi tehdä. Tee mitä haluat, hän sanoi. Ei meillä ole työaikaa, kunhan hommasi tulevat hoidettua, hän jatkoi. Hänen periaatteensa saattoi olla ainoa oikea. Minähän tein työtä käskettyä.

Nautin pitkän lounaan. Kaverina oli yksi noista konsulteista, se tietohallintapuolella oleva. Hän pääsi jo ennen yliopistosta valmistumistaan implementoimaan massiivista tietojärjestelmää erääseen suureen konserniin.

Mutta hän ei pystynyt auttamaan heitä pienissä yksityiskohdissa. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että juuri ne pienet jutut olivat kaikkein tärkeimpiä asioita koko hommassa.

Hän kertoi, että kun olimme olleet jatkoilla jo pari tuntia ja elettiin aamuyötä, asiakas soitti hänelle ja pyysi apua. Voitko kuvitella, hän sanoi minulle puhelun jälkeen, asiakas stressasi siellä yötä myöten!

Mitä sanoit heille, kysyin häneltä. Hän katsoi alas ja sitten minuun ja kertoi totuuden:

“Mä sanoin sille humalapäissäni suoraan että mä en osaa tehdä sillä ohjelmistolla muuta kuin sen leikkijunan, joka siinä on esimerkkinä.”

Pudistelin päätäni. Tunsimme veljeyttä.