Uraa luomassa

Se oli lähellä, hyvin lähellä.

1990-luvun lopussa tiedekuntani yhteiskuntapolitiikan laitos tuntui imevän hyviä tutkijoita tutkimusohjelmiinsa. Minulla oli opinnot suoritettu, eikä varmuutta tulevaisuudesta. Tutkimuksen tekeminen kiehtoi Likertin asteikolla ”jonkin verran”. Eräs yhteiskuntapolitiikan professori jutteli kanssani pari kertaa tulevasta tutkimushankkeesta ja kysyi kiinnostustani. Lopulta valinta kohdistui toiseen juuri valmistuneeseen. Mutta lähellä se oli. Olisin nyt joku toinen.

Aloin etsiä paikkaani yksityiseltä sektorilta, työelämän ja johtamisen kehittämiseen keskittyneistä yrityksistä. Hylkäsin tietoisesti yliopistouran. Olin erittäin pragmaattinen. Keräsin yhteystietoja ja lähestyin yrityksiä parin kuukauden harjoittelurahat takataskussani. Löysin etsimäni. Ymmärsin muutamassa kuukaudessa että minun osaltani paluuta yliopistoon ei ole luvassa, muuten kuin vierailijana.

Laitoksella pidettiin toki kiinni minusta jatko-opintojen myötä. Tein parin vuoden aikana muutaman paperin, mutta suhde hiipui senkin osalta. En aina ymmärtänyt ohjaamisen logiikkaa. Saatoin tulla täynnä tarmoa seminaariin, mutta poistuin vereslihalla. En ymmärtänyt, miksi ohjaajien piti ymmärtää pyrkimyksiäni tahallaan väärin, miksi oltiin niin tylyjä ja miksi aidon kannustamisen kulttuuri ei koskaan ollut löytänyt tietään ainakaan siihen seminaariryhmään. Leipätyössäni yritin edistää päinvastaisia pyrkimyksiä. Ristiriita oli ilmeinen ja suorastaan kauhistuttava.   

Päivittelin aluksi sitä, kuinka vähän vastaavan taustan omaavia oli töissä yksityisen sektorin kehittämisyrityksissä. Koin olevani jonkinlainen anomalia. Aluksi pelkäsin että se on heikkous. Mutta nopeasti opin, että kyse on vahvuudesta. Minulla oli valmius tehdä korkeatasoista työtä esimerkiksi määrällisten ja laadullisten menetelmien ja analyysien parissa. Kriittinen ajattelu ei ollut (eikä edelleenkään ole) yleinen vahvuus toimintaympäristössäni. Minun vahvuuteni se on aina ollut. Pystyin tuomaan selkeää lisäarvoa kehittämiseen psykologien, insinöörien, lakimiesten ja kasvatustieteilijöiden parissa työskennellessäni. Minun suurin työmaani oli itse käytännön kehittäminen, sen oppii vain ja ainoastaan tekemällä.

Kuusi vuotta siinä meni. Olin pätevöitynyt kelvolliseksi kehittäjäksi. Päätin eräänä syksyisenä iltana että nyt en enää vain vilkuile muualle. Alan tehdä lähtöä tosissani. Vaihtoehtoni olivat tiivistetysti seuraavat:

- Silloisen työnantajani suomalainen, vähintään keskisuuri, kilpailija.

- Pieni, nuori ja mahdollisimman dynaaminen kehittämisyritys.  

- Kansainvälisen konsulttiyrityksen Suomessa toimiva tytäryhtiö, jonka kautta tie voisi viedä myös ulkomaille, mikäli siviiliasiat sen sallisivat.   

- Yksittäisen julkisen tai yksityisen organisaation HR(D) –tehtävät.

- ”Muut ratkaisut” (ml. oma yritys, täydellinen alanvaihto jne…).

Löysin lopulta itseni neljännestä vaihtoehdosta. Jatkoin toimintaani HR(D):n parissa mutta se ei ollut aidosti yksityiseltä pohjalta toimiva yritys. Eikä se ollut julkinenkaan organisaatio. Eikä se ollut myöskään yhdistys.

Mutta voi pojat. Sieltä käsin pääsin näkemään HR(D):n suhteen täysin kehittymättömiä yrityksiä, joiden suhteen ohjaajan kykyni joutuivat koetukselle. Toisaalta pääsin mukaan upeiden yritysten HR-prosesseihin, joiden suhteen saatoin nauttia toisenlaisesta flow’sta. Top Flow, sanoisinko. 

Urakehityksen suhteen järjestyksessään toisella työtehtävällä tuntuu olevan merkittävä rooli koko työuran suhteen. Ehkä se oli sitä myös minulle. Tajusin monta asiaa. Jotkin ovet alkoivat näyttää kutsuvilta. Toiset ovet taisin lukita lopullisesti…

(ehkä tarina jatkuu…)