Etusivulle

» Konektin idea

» Palvelut

» Ota yhteyttä



26.07.2012 @ 17:22

Mastermind

Tein muinoin henkisen konkurssin: törmäsin EU -hankkeeseen.

Olin varomaton enkä tiennyt mihin ryhdyin. Massiivisten ja totaalisten raportointivaatimusten vyöry oli haudata minut elävältä. En ollut koskaan törmännyt vastaavaan määrään uusia sanoja ja käsittämättömiä vaatimuksia. Passasin raportointia kuukausitolkulla. Sitten aika alkoi loppua. Päätin kääntyä “rankkaa aikaa elävien eksperttien chatin” puoleen. Hänkin oli siellä.

minä: ei jaksa vääntää raporttia. auttakaa.
hän: ammu ne.
minä: ketkä?
hän: byrokraatit. virkamiehet.
minä: get real.
hän: mullakin on jo monta kätkettynä tai hukattuna.
minä: mistä löytyy?
hän: kirkkopuistossa on yks tarkastaja.
minä: ei siellä kukaan ole mitään kaivanut moneen vuoteen.
hän: kuka puhui kaivamisesta. byrokraatit kannattaa tuhkata. kirvat paskovat ympäriinsä ja sitten hullut hakevat ihmisen tuhkaa hajutukimuksiinsa. kreisiä.
minä: voisitko nekrofiili auttaa nyt raportointien kanssa.
hän: munkkiniemestä löytyy yks ylitarkastaja.
minä: kas kun ei presidentti.
hän: kerran meni rumaksi. kansliapäällikkö löytynee keväällä leviltä.
minä: olitko suksilla hoitamassa suhdetoimintaa valtionhallinnon suuntaan?
hän: suksi hemmettiin. vein sen sinne micran takapenkillä peiton alla stadista asti. poliisi pysäytti matkalla. sanoin että bokseri kuoli. halusin sen haudattavaksi syntysijoille.
minä: bokserit ei oo lähtösin lapista.
hän: ei ollu se poliisikaan mikään koirapoliisi.
minä: asiaan. miten hoidan raportoinnit kivuttomasti?
hän: tapa ne.
minä: anna olla jo.
hän: mulla on yks lahdattuna tossa takapihalla. vien sen huomenna etelärantaan. tuu mukaan palaceen.
minä: miks sinne?
hän: se on sieltä. ei niihinkään kavereihin voi enää luottaa. samanlaisia pelkureita.
minä: meinaatko jättää respaan?
hän: en vaan vien kaverin suoraan huoneeseensa makaamaan. kuollut kyvyttömyyteensä.
minä: monesko kerros?
hän: arvaa. jos tiedät, tarjoan sulle siellä lounaan.
minä: ylin kerros tietty.
hän: bingo. mulla on generaattori jolla hoidan kaikki raportoinnit. pöllin sen sieltä missä nää hullut säännötkin tehdään.
minä: onko sellainen koje tosiaan olemassa?
hän: luuletko että jokin inhimillinen kyky voisi keksiä kaikki ne vaatimukset? ne tulevat suoraan ylemmiltä voimilta. insinööreiltä, virkamiehiltä ja lakimiehiltä ja sosiologeilta. hulluja kaikki.
minä: katotaan millä aletaan. tiedänkö kuka olet?
hän: tunnet kyllä mut. mä tunnen sut. vanha nihilisti.
minä: jännittää jo nyt.
hän: huuda nyt itsesi uneen. mutta tule huomenna paikalle.
minä: voinhan tsekata tarjontasi. jos vedätät niin palat eksperttien ja opettajien helvetissä.
hän: opetushallitus?
minä: lol

Näimme hänen kanssaan seuraavana päivänä lounaalla. Tunnistin hänet heti. Hänestä ei voinut erehtyä. Hän oli äärimmäisen hyvin pukeutunut. Kättelimme ja hymyilimme toisillemme leveästi. Tervehdimme kohteliaasti.

- Istutaan alas ikkunalaudalle, hän sanoi ja ohjasi minut ikkunapöytään.

Istuessani alas näin pienen tahran kuivunutta verta hänen hihassaan.

- Menikö kaverin kanssa ylitöiksi?, kysyin vinkaten samalla tahraa.

- Apina oli sitkeä. Sitähän ne täälläpäin ovat, hän sanoi kuolemanvakavana.

Räjähdin nauruun. Hänen pokkansa piti hiukan kauemmin. Ulvoimme suureen ääneen ja ympärillämme olevat idiootit katsoivat vuoroin meitä ja toisiaan.

Tarjoilija odotti kohteliaasti muutaman metrin päässä kunnes huutomme tyyntyi.

Odotin häneltä pientä selitystä, edes pienen pientä vihjettä siitä että veritahra tuli vaikka aamulla partaa ajaessa. Mutta ei. 99% varmuudella hän ei ollut koskaan ole tehnyt pahaa kärpäsellekään. Yksi prosentti koostui vain minun peloistani.

Hän oli selvästikin viisas mies. Ehkä hänestä vielä tulee kaikkien kaltoinkohdeltujen keskiluokkaisten asiantuntijoiden globaali pelastaja.

Aihe-alue tarinointia, viisastelua

Hiirikellarissa

Istuin taannoin kokkareilla. Paikka oli erikoinen: Helsingin keskustassa, loistopaikalla, liikehuoneiston kellarissa, jossa vain kovat valkoiset seinät ja valkoinen betonilattia tarjosivat ihmisille yhteisen kasvualustan. Ja jestas, että siellä oli hauskaa.

Meitä oli siellä ehkä viisitoista, ehkä parikymmentä. Isäntä sanoi: ”nyt relataan”. Viinissä maistui kesä ja sen unelmat.

Otin tarjottimelta cocktailtikun, joka oli lävistänyt hillosipulin, juustokuution, kirsikkatomaatin ja palan salamia. Nostin sen huulilleni ja katsoin vastakkaiselle seinälle. Siellä oli ilmastointikanavan ritilä. Samaan aikaan kun puraisin puolet hillosipulista, näin ristikon takana liikettä.

Vannon, että näin siellä liikettä.

Katsoin nopeasti ympärilleni, mutta kukaan muu ei tajunnut mitään. Nousin ylös ja kävelin ritilän luo. Tirkistelin ristikon taakse ja yllätyin.

Siellä se oli: pieni hiiri. Se tuijotti minua hetken, ennen kuin vilahti mutkan taakse. Yritin vielä siristellä kauemmaksi putkeen, mutta se oli mahdotonta. Eläin oli kerta kaikkiaan poissa.

Aloin pohtia hiirtä ja putkea ja elämää. Sellaista on sen elämä, ajattelin, elämä ahtaassa putkessa pienenä hiirenä. Pelkkää putkea ja tirkistelykanavia eri kellareihin, luullen että niistä ei pääse mihinkään, että ihmiset vain häviävät niistä. Kuin laittaisi television kiinni. Fiktiota muka kaikki tyynni.

Menin takaisin istumaan. Haukkasin koko tikun tyhjäksi kerralla. Se oli makuelämys. Ja hiukan viiniä päälle. Hehku tuntui kurkussa. Samaan aikaan jalkaterät menivät ohitseni. Jalkaterät? Silmieni tasalla? Olipa mahtava sohva.

En pystynyt aitoon nautintoon. Tikku juuttui hampaiden väliin. Minua vaivasi hiiri. Entä jos se hiiri tietäisi, että täältä pääsee poiskin? Että tämä on ihan oikeaa elämää ja todellisuutta, reality-kellari? Se varmaan olisi suuri järkytys jyrsijälle. Tai mistä minä tiedän. Ehkä se ajattelee minusta samalla tavalla ja nauraa kokkareilleni ja epätiedolleni sen elämästä.

Bailut jatkuivat. Join enää ainoastaan punaista jaffaa ja tarkistin professorin kanssa kirjahyllyn tarjonnan. Keskustelin jonkun puolijulkkiksen kanssa julkisuuden kivasta aurasta. En tiedä mikä se on. Kiipeilimme parhaan kaverini kanssa pitkin seiniä. Kyllä, siellä oli rata sitä varten.

Ennen lähtöäni katsoin ritilän taakse vielä kerran. Mutta ei siellä mitään näkynyt. Hiiri oli jo jatkoilla. Sujautin ritilän raosta toiselle puolelle cocktailtikun, jossa oli salamia, hillosipulia ja oliivi.

Portaita kavutessani huomasin kymmeniä tyhjiä tikkuja kanavassa. Bileitä oli vietetty luultavasti satoja. Ristikon takana tiedettiin tarkalleen se, missä nyt mentiin ja kuka on kenenkin kanssa.

Ja kaikki vielä ruokkivat sitä pentelettä.

Aihe-alue Huumoria viikonlopuksi, kriittisyys, myynti/markkinointi, tarinointia, viisastelua

Kesä tönäisi minua

Eräänä päivänä havaitsin kesän.

Lähdin koirien kanssa ulos. Menimme tien toisella puolella olevaan ”puolen hehtaarin metsään”. Kiipesimme koirien kanssa mäen päälle.

Se ei ollut enää tammikuun suojasäätä jonka ansiosta kauniit lumiukot saavat puhtaan elämän. Ei, lumi oli painavaa, märkää ja isorakeista, kuin tuhansia pieniä kääpiötähtiä ennen haihtumistaan. Tästä tehdyt lumiukot näyttivät lähinnä Notre Damen kellonsoittajilta.

Saappaat tuntuivat hyvältä valinnalta. Aurinko loisti vielä taivaanrannassa, vaikka kello oli yli viisi. Pari kuukautta aiemmin se oli ollut siihen aikaan jo hyvän aikaa matkalla kohti etelänapaa.

Sitten se siihen jostain tuli: kesän häivähdys. Se ei ollut oikeastaan mikään selvä aistihavainto. Se oli aistimus. Se sai liikkeelle ajatuksen siitä että talvi taitaa olla lopullisesti taittumassa ja kesä on käden ulottuvilla aivan kohta.

Kevät jätti aistimuksen kesästä alitajuntaani ja jatkoi matkaansa herättelemään muita.

Kesän viestissä sekoittuivat upottavan hangen ja vettä tiputtavien kuusten huohotus, puiden juurilta lumen alta paljastuneet ja valosta hullaantuneet puolukanvarvut ja iltapäivän auringon lämpöhitunen.

Kesä on tulossa. Häivähdys antoi minulle lupauksen hyvästä ajasta. Kevät pirskotti taitoa ja onnistumisen takeita päälleni, kuin yläpuolellani olevat kuuset raskasta vettä. (Olen varma että litra kuusen oksilta tippuvaa vettä painaa reilusti kolmatta kiloa).

Liukastellessani takaisin pihatieltä sisälle ajattelin kesää, tulevaisuutta, ja sitä millä tiellä olen läheisteni kanssa.

Entä menneisyys? Sen ilojen ja surujen kanssa on vain pärjättävä. Menneisyys on kuin märkä jää pihassa tähän aikaan vuodesta. Sen päällä on ikävä liukastella jos ei yhtään näe vaivaa sen käsittelyn suhteen.

Aihe-alue tarinointia, viisastelua

Luulen että Pekka tekee kohta radikaaleja ratkaisuja

Nähtiin yhden vanhan tutun kanssa. Olkoon hän Pekka. Pekka oli ison organisaationsa osan vetäjä. Johtaja. Pekka oli aina ollut huoliteltu kaveri, niin puheissaan kuin teoissaan. Puhuimme niitä eli näitä. Sitten juttelu meni mielenkiintoiseksi.

- Mä en haluu enää mitään keneltäkään. Tosin joskus tuntuu kuin ei olis paljon otettavaakaan, Pekka sanoi lähestulkoo aivan tyhjästä.

- No kas kas. Mistäs nyt tuulee?, kysyin.

- Kato joskus aamulla herätessä tuijotan kattoa, sama katto se on. Lento Hongkongiin tai Nykiin taas edessä. Ei jaksais. Kuvittele. Sellaiseksi tää touhu on mennyt. Aidosta on tullut feikkiä ja aiemmin feikistä aitoa. Hongkong on nyt definitely jotain feikkiä. Se on jokin ihmeen simulaatio aidosta elämästä.

- Jaahas. No niin. Mihin aitoon suuntaan sä haluaisit mennä?, kysyin.

- En mä tiedä. Ehkä ajassa eteenpäin. Tai taaksepäin. En mä tiedä. Mun järki ja tunteet alkaa olla kuitenkin aika kaukana pääkonttorilta. Ja aivan hiton kaukana Hongkongista. Jotenkin silleen.

- Mitä sä siis nyt oikeastaan ajattelet?, kysyin Pekalta.

- Tuntuu kuin mä vaan ajelehtisin paikasta toiseen. Mietin että mitä tää kaikki tarkoittaa? Duuni lähinnä. Mä tienaan hyvin, mutta ei se työ sen arvoiselta tunnu. Joku vaan maksaa mulle. Ja mä vaan otan rahan vastaan. Siinä se yhteys aika pitkälle onkin.

- No sinuna ajattelisin kyllä periaatteitani, sanoin Pekalle. Miettisin arvojani. Mehän ollaan vielä nuoria poikia!

- No jos mulla esimerkiksi olisi sellainen omatunto ja arvot, niin kuin pitäisi olla, mitä sä selvästi ajat takaa, niin mä tulisin varmaan hulluksi tässä tilanteessa. Näin mä joskus ajattelen, Pekka sanoi.

- Äläs nyt, sanoin. Sullahan on kaikki välineet ihan kaikkeen. Näyttäisi vähän siltä että omatunto tässä jyllää koko ajan. Mitä muuten teit eilen?, kysyin Pekalta.

- Ai miten niin mitä tein?, Pekka sanoi.

- Mitä teit?, toistin.

- No kas kun satuit kysymään. Poltin hihani aamupäivällä ja lähdin toimistosta kaupungille viilaamaan tekstiä soppariin. Läppäri kainalossa. Ravintolassa tarjoilija luuli mua joksikin kustannustoimittajaksi ja alkoi tentata että ketä mä edustan. Voitko kuvitella? Se alkaa kysellä tommosia ihan vieraita asioita ja vieraalta ihmiseltä.

- No se nyt oli joku kirjallisuuden opiskelija. Mutta mitä sanoit?, kysyin Pekalta.

- Sanoin että mitä hemmetin väliä sillä on ja miksi sä multa tollasia kyselet? Se vastasi että kunhan kyselen ja mitä sä sitten edustat?

- Mitä vastasit? kysyin Pekalta.

- Sanoin että se ei sulle kuulu ja lähdin sieltä nostelemaan, ennen kuin sain ruokani. Hullu tarjoilija ja hullu paikka. No mä olen hermona nyt kaikkeen muuhunkin. Sopparin tein valmiiksi sitten tietysti yöllä. Siksi nytkin muuten väsyttää aika tavalla.

- Mitä sä sitten teit?, kysyin Pekalta.

- No menin sitten puistoon miettimään tekosiani ja katselemaan ihmisiä. Näitä sällejä ja gimmoja siellä makaili ympäriinsä ja jotkut pelasivat jotain palloa. Tiedätkö mitä mä silloin ajattelin?

- No, sanoin hyvin terävästi.

- Mä ajattelin että voisin vaihtaa paikkaa kenen tahansa niistä kanssa. Jos voisin. Mutta kun mä en voi. Silloin mä tajusin että sitä kelloa pitää siirtää eteenpäin eikä taaksepäin. Mennyttä mä en sittenkään kaipaa takaisin. Mutta kai se sitten on niin että mun täytyy tehdä jotain radikaalia.

- Mitä sä sitten teit? Jotain radikaalia vai?, kysyin Pekalta.

- En tosiaankaan ihan siltä seisomalta. Siihen tuli joku koira. Yritti tulla tekemään tuttavuutta. Mä lähdin kävelemään. Hitto mä pelkään koiria.

- Mitä sitten teit?, kysyin Pekalta.

- No aurinko alkoi siinä paistamaan ja nää duunikiireet näytti olevan yhtäkkiä tosi kaukana. Oikeastaan mä unohdin koko duunin ja sopparitekstit. Mä ajattelin että tässä vaiheessa, tällä kellonlyömällä mä tarvitsisin yhden jutun.

- Mikä se oli?, kysyin Pekalta.

- Pitkä nahkatakki. Kuule se se on. Sen mä tarvitsen.

- Mitä ihmettä, sanoin. Pitkä nahkatakki. Mitä sä sillä?

- Musta vaan tuntui että mä vaan tarviin sen, Pekka sanoi. Ja uusi puhelin ja liittymä sen pitkän nahkatakin taskussa. Niiden kanssa mä pääsisin eteenpäin sillä hetkellä. Ja sitten mä aloin unelmoida pääsystä pois tästä oravanpyörästä jonnekin muualle. Kauas.

- Minne?, kysyin Pekalta.

- Jonnekin lämpöiseen, jossa ei firma enää tarvi mua. Se lämpö tulisi jostain ihan eri firmasta tai siis tietysti siitä mitä se tekee. Tai ei sen tarvi mikään firma olla. Jotain muuta pitäisi päästä kuitenkin tekemään.

Mietin hetken. Kylläpä oli erikoinen keskustelu. Mitähän kaveri meinaa? Tunnen Pekan jo vuosien takaa. Jos itse olisin tuossa tilanteessa, niin tarvitsisin todella radikaaleja ratkaisuja.

- Mun mielestä kuule sun nykyiset bileet on pikku hiljaa hiipumassa, sanoin. Kannattaisi varmaan olla eturintamassa. Ei me ihan niin nuoria poikia enää olla! Säkin teet sen tien sinne jonnekin itse. Ei sitä meille kukaan muu tee. Ja säkin keksit sen keinon ihan varmaan. Sähän olet melkein siellä jo ajatuksissasi. Ja se on jo paljon se.

Juteltiin vielä hetki. Sitten lähdettiin omiin suuntiimme.

Oli se Pekka jo aika varma asiastaan, ajattelin. Hieno homma.

Ja se pitkä nahkatakki ja uusi puhelin ja liittymä… On se ihme äijä.

Mutta tosiaankin. Luulen että se tekee sen. Se nostaa kytkintä pääkonttorilta ihan kohta.

Aihe-alue tarinointia

Kahvinjuontia ja palvelujen myyntiä

Tuli jälleen todettua, kuinka asiakkaan kanssa kannattaa olla hidas, tyhmä ja hiljainen.

Tapasin pitkästä aikaa erään pk-yrityksen kaksi johtajaa. Toinen oli pääomistaja. Häntä en tuntenut entuudestaan. Jokin aika sitten hänen yrityksensä oli ostanut toisen saman alan yrityksen. Toinen pöydässä istunut johtaja oli toiminut tuossa ostetussa yrityksessä toimitusjohtajana. Hän oli päätynyt tämän uudenkin yrityksen toimitusjohtajaksi. Hän odotti ennemminkin tulevansa tarpeettomaksi yrityskaupan myötä.

Eli asetelma:
1) omistaja ja yritysostaja: eräänlainen taiteilijatyyppi joka johtaa vaistolla eikä rakenteilla. Emme tunteneet entuudestaan.
2) toimitusjohtaja: aiemman ostetun yrityksen toimitusjohtaja, joka kannattaa määrätietoista laatujohtamista, rationaalista päätöksentekoa ja ennustettavuutta. Tunsin hänet aiemman työmme kautta.
3) Minä: mitäs minä, tulin vähän kyselemään kuulumisia.

Juodaan kahvia. Ei ihan tuoretta mutta menettelee. Minulla on tapana tällaisilla käynneillä puhua aluksi itsestäni mahdollisimman vähän. Pidän kaikki portit auki, enkä missään tapauksessa määrittele itseäni minkään erityisalueen osaajaksi, vaikka sitä olisinkin. Sanon ja kysyn suoraan:

”Tämä riittää minusta nyt aluksi. Minä olen kiinnostunut teidän liiketoiminnastanne. Miten teillä menee? Mitkä ovat tuulet?”

On vain vähemmistö erityisesti PK-yritysten johtajia, jotka eivät halua puhua bisneksestään ja ovat kiinnostuneita vain konsultista (kun hän kerran on onnistunut tapaamisen sopimaan…). Ihmiset haluavat puhua siitä, mistä välittävät. Asiakas täytyy saada opettamaan sinulle miten homma täällä hoidetaan nyt ja tulevaisuudessa.

Minä pidän edessäni A5 –kokoista muistikirjaa avoimena. Se on edessäni aivan kuin vain itseäni varten, mutta tosiasiassa pidän sitä niin, että asiakas näkee halutessaan hiukan mitä sinne piirtelen. Olen opetellut havainnoimaan ja piirtämään kuulemiani asioita järkeviksi kuvioiksi ja lyhyiksi lauseiksi. Toinen osapuoli näkee ”mustaa valkoisella” että joku on hyvin kiinnostunut hänestä ja hänen organisaatiostaan.

Pääomistaja, jota en siis tuntenut aiemmin, alkaa ottaa pääroolia. Hän käy hyvin puheliaaksi. Minulla on hyvä tilaisuus maistaa pullaa ja nyökytellä. Olen koko ajan tietenkin äärimmäisen skarppina.

Välillä sanon että ”asia on siis niin ja näin ja noin… no mitä siitä seuraa?”. Tämä tarkoittaa että olen ”tyhmä”. Järkevä tyhmyys vaatii rohkeutta. Tämä johtaa uuteen asioiden kuvailuun. Minä saan hyvin kuvattua asioiden laidan paperille. Jonkin ajan kuluttua, opittuani yrityksestä jo jotain, voin sanoa: ”Tästä epäilemättä seuraa tämä ja tämä. Ja kokemukseni perusteella myös tuo ja tuo.” Hei, konsultillahan on jotain sanottavaa!

Vanha tuttuni, toimitusjohtaja, on hiljaa ja mietin kokeeko hän olonsa epämukavaksi. Siksi otan riskin ja käännyn huomattavan aktiivisesti hänen puoleensa ja kysyn: ”No mitä tämä sinun kannaltasi tarkoittaa?” Hän vastaa, arvailee ja nyökkäilee. Mutta aavistan että tässä asetelmassa on jotain uutta ja mielenkiintoista hänelle.

Sitten on aika ottaa aktiivisempi rooli. Heidän yrityksensä on minulle jo tuttu, mutta minä olen heille edelleen täysi mysteeri. Avaimet ovat siis minulla! Pystyn kuvailemaan ne kehittämisasiat ja metodit, joiden kanssa olen ollut tekemisissä ja joita edustan, sitoen ne edes hiuksenhienosti siihen tarinaan minkä olen kuullut viimeisen kolmen vartin aikana.

Keskustelemme vielä jonkin aikaa ja meillä on yhteinen aavistus lähivuosien kehittämisen painopisteistä. Vedän asiat yhteen rationaalisesti ja kysyn: ”mihin olisimme tyytyväisiä tämän käynnin jälkeen?”. Pääomistaja huokaa ja sanoo: ”Tää oli hyvä keskustelu. Mietitään näitä lisää.” Mitä minä tein? Minä lähinnä join kahvia, söin pullaa, tein merkintöjä, olin tyhmä ja sanoin lähinnä ”kerro lisää”. Mutta toki se kysyy hiukan taitoa että ne saa tuntumaan keskustelulta.

Ymmärsin että pääomistajaa ei kiinnosta keskustella yksityiskohtaisista tarpeista, metodeista, vaikuttavuudesta eikä prosesseista, vaikka hänkin on päivittäin toiminnassa mukana. Toimitusjohtaja on se, jonka kanssa keskustellaan nämä asiat. Hän vie viestin omistajalle tai jopa päättää asioista itse. Hän on todellinen neuvottelukumppani. Omistaja on nyt voitettu kanta. Saavutin luottamuksen koska annoin hänen kertoa mitä hän halusi.

Toimitusjohtaja halusi viedä minut pienelle pajakierrokselle ennen lähtöäni. Vaadin ensin saada uuden merkinnän kalentereihimme tapaamisen merkeissä. Se onnistui kohtuullisen helposti. Uusi tapaaminen = virallinen tavoite!

Kierroksellamme hän esitteli yrityksen fyysisen puolen ja prosessien kulun. Yllättäen hän totesi: ”siitä asti kun yrityksen yhdistyivät, hän (pääomistaja) ei ole puhunut asioita tällä tavalla. Hän puhui sinun kauttasi minulle. Tämä oli upea keskustelu.”

Uskomaton juttu sinänsä. Olin onnistunut jossain jota en itse edes tajunnut. Tästä kuuluisi jo itsessään lähettää lasku.

Seuraavalla tapaamisella puhutaankin sitten nopeammin jo asiaa. Minulla muistikirja täynnä asioita, joiden suhteen olen pätevä tekemään aidosti kriittisiä ja yksityiskohtaisia kysymyksiä. Ne auttavat pääsemään lähemmäksi virallista ehdotusta ja tarjousta.

Ja muuten, sekin on rohkeasti kysyttävä mikäli mitään edistystä ei tunnu tapaamisilla tapahtuvan. Harva palvelujen ostaja harmistuu kun kysyy suoraan: ”mikä estää lähtemisenne mukaan tähän? Onko se kenties vain hinta vai mistä kaikesta on kysymys?”. Vaikka kuinka olisi luottamusta ja hyviä tapaamisia, niin ne syövät armottomasti aikaa ja katteita jos ne eivät ennen pitkää johda johonkin taloudellisesti tuottavaan.

Minun muistilistani:
- Ymmärrä asiakkaasi perustehtävä / liiketoiminta ja pitkän tähtäimen tavoitteet. Muuten on turha haaveilla kestävistä ja vaikuttavista asiakkuuksista.
- Kehitä ja solmi pitkäaikaisia ja kestäviä asiakassuhteita. Asiakas ja hänen kokonaistarpeensa on tärkeämpi asia kun palvelusi yksittäinen ominaisuus.
- Arvioi asiakassuhteesi ja palvelusi laatua ja määrittele, mikä on tavoitteesi niiden suhteen eri asiakkaiden kanssa. Hyvä asiakas on se, joka pystyy ja haluaa ostaa kohtuullisen ajan puitteissa.
- Vanhalle asiakkaalle on 10 kertaa helpompi myydä kuin uudelle potentiaaliselle asiakkaalle.

- Summa summarum: palvelujen myynti ei ole muottiin pakottamista, se ei ole manipulointia, se ei ole tylytystä. Se on asiakkaasta välittämistä.

PS. Ai miten ko. yrityksen kanssa kävi? Sitä ei tiedä vielä. Tapaamme lähiaikoina…

Aihe-alue Kehittäminen, konsultointi, myynti/markkinointi, tarinointia

Ville Saarikoski / Konekti

Uusimmat ajatukset

Aiheet

Twitterissä sanottua